Esa ei oikeastaan katsonut minnekään. Pankreas puolestaan katsoi joka paikkaan: ylös Esaan, alas kohti lattiaa, vinosti seinille. Vitsi ei ollut ollut niin hyvä, että kumpikaan olisi noteerannut sitä. Hiljaisuus johtui myötätunnosta yhteistä huonoa ajatusta kohtaan.
Esa hymähti vaisusti vetäen suupieliään hiukan taakse ja ylös. He katselivat toisiaan sillä tapaa surumielisen huvittuneina, niin kuin ollaan silloin, kun vitsi on paitsi kulunut mutta edelleen toimiva ja sen lisäksi sisältää irvokkaasti ja jollakin epämiellyttävällä tavalla totuuden epäkohdasta, jonka olemassaolon tiedostaa, muttei sille mitään mahda. Tiedon yhtenäisyys oli lähes kiusallinen. Lopulta Pankreas vakavoitui, mutta tietty perimystinen perusvirne tuskin katoaisi noilta kasvoilta koskaan.
Hän sanoi:
- Kannattaa aina muistaa, että sinulla, kuten jokaisella meistä, on pienenkin vaarantavan virheen sattuessa suuret, ellei erittäin suuret, mahdollisuudet päätyä hyvin lyhyessä ajassa katuojan pohjalle hassispiikit silmämuniisi tungettuna, tärisevänä narkkarirauniona raiskattuasi ensin siskosi, sitten naapurin pikku prinsessan, niiden kahden juppipariskunnan vittumaisen koiran ja lopuksi kaikki tavoittamasi maaeläimet oravasta ylöspäin. Ehkä helvetinenkelit tai muut bandiidosit myös polttavat vanhempiesi talon kostona jostakin, jota et edes muista.
- Saattavat jopa kusta kaivoon. Pankreas lisäsi hetken mietittyään.
Puhuessaan hän oli noussut ylös esineestä, joka kaiketi oli joskus ollut säkkituoli, mutta kapistus näytti siltä ettei Esa oikeastaan edes halunnut tietää mitä sen täytteenä nykyisin oli. Säkkituolin vaaleanruskeaan nahkaan oli tehty merkillisiä tatuointeja, joista näki heti, että ne todella olivat oikeita tatuointeja, ja joista näki myös sen, että ne olivat joko todella huonoja tatuointeja, joita oli yritetty parantaa kätkemällä alkuperäiset virheet monimutkaisiin, ympärille väsättyihin ornamentteihin – tai sitten tarkoituksellisen kokeellinen tapa taiteilla taidetta taiteen vuoksi tai vain kuluttaakseen aikaa, mikä sekin oli hyvin mahdollista. Säkin nahka oli niitä aivan täynnä, kuten myös Pankreaksen käsivarret. Ilmeisesti Pankreas arvasi mitä Esa mietti.
– Ei, vaan harjoittelin ensin itseeni, ennen kuin tein nuo.
– Tietenkään kukaan ei silti kerro sinulle mitkä säännöt koskevat kutakin tai mitäkin kussakin tilanteessa.
Pankreas jatkoi asiaansa aivan kuin välikommentti ei olisi aiheuttanut minkäänlaista katkosta alkuperäistekstiin. Moniajo vain suoritti jostakin syystä äkkiä toisen operaation, johon nähtävästi lähes rajoittamaton prosessointikyky riitti – hyytymättä hetkeksikään. Hän ei piitannut, oliko asiassa mitään järkeä. Esa mietti, että kaipa asia selvenee. Ja jos ei, niin mitä haittaa?
– Se taas puolestaan johtuu siitä yksinkertaisesta asiasta, että koska kukaan ei voi varmuudella tietää, minkälaisia sääntöjen pitäisi olla, niitä on aina noudatettava huolimatta siitä miten typeriltä ja tarpeettomilta ne vaikuttaisivat. Tämä taas siksi koska muuten kukaan ei tietäisi milloin minkäkin säännön rikkomisesta syntyy valtava sekasorto, ja niin kauan kuin homma edes jotenkin toimii, sitä on jatkettava. Tietenkin se on kauhean ikävää, mutta minkäs teet. Pankreas näytti tämän sanottuaan jopa hetken surumieliseltä.
– Banaanit ovat silti hyviä, Pankreas huomautti äkkiä ja katsahti Esaan alavasemmalle.
Hän oli melkoinen ilmestys täydessä pituudessaan. Ruokkoamaton parta harotti joka suuntaan täydentäen Pankreaksen parimetristä ja varmasti toistasataakiloista ruhoa. Pankreas muistutti jakkihärkää, ja Esa oli pannut merkille, että hän yleensä myös haisi jakkihärältä, tai ainakin sellaiselta miltä sellaisen elukan voisi kuvitella haisevan.
– Muista aina, Pankreas sanoi. Että jos mikään ei tunnu turvalliselta, voit aina luottaa banaaneihin. Nimittäin, jos, ja kun dyykkaa marketin roskista säännöllisesti, voi satunnaisesti sairastua. Varsinkaan jos ei käytä järkeään ja aistejaan, jotka ikävä kyllä meillä ihmiseläimillä ovat hyvin puutteelliset. Banaani kuitenkin pilaantuu kokonaan erittäin hitaasti, ollen siis todella harvoin täysin syömäkelvoton, sisältää itsessään nerokkaan hygieenisen yksittäispakkauksen ja siinä on sitä paitsi paljon kalsiumia.
– Nyt. Ota kirja.
Pankreas viittasi suureen kirjahyllyyn, joka oli paitsi ahdettu täyteen värikkäillä selkämyksillä varustettuja pokkareita, joiden väleihin, päälle, alle ja aivan joka puolelle oli tungettu kaikenlaisia sekalaisia kirjoja: myös kovakantisia, uusia (joissakin oli päällä vielä muovikelmu), vanhoja, risaisia ja vieläpä sellaisia, joiden kannet oli korvattu banaanilaatikkopahvilla, jonka yhdisti itse sivuihin kirjan selkään ilmastointiteipattu, ilmeisesti froteepyyhkeestä leikattu kankaan kappale – minkäänlainen järjestys ei hyllyssä tuntunut vallitsevan, sillä esimerkiksi aina kahden suurikokoisen kirjan välissä oli lähes poikkeuksetta pari pienempää opusta ja lopun tilan täyttivät kaikenlaiset lehdet (Esa huomasi ainakin Yerban ja Shockin miellyttävän Pankreasta). Joistakin häviävän pienistä rakosista, joita hyllyyn ilmeisesti vielä jäi, pilkotti haalenneita lehtileikkeitä ja lisäksi joka ikisen juuri ja juuri seuraavaa hyllyä hipovan kirjaröykkiön päällä oli vielä sekalainen määrä erikoisia pikkuesineitä. Kaikkea mahdollista. Metallisia tupakkalaatikoita, Kinder-munista saatavia pikkuleluja, pieniä lasipiippuja, rintamerkkejä, pieniä rikkinäisiltä vaikuttavia muovikuplia ja muovikuutioita, sekalaisia elektronisia vimpaimia, kuten minikokoisia ledilamppuja ja kytkimiä, foliolla päällystettyjä metallilieriöitä, lasipurkkeja täynnä ruuveja , kolikoita, pieniä ruuvimeisseleitä ja muita työkaluja – sekä joka puolelta pursuavia käyntikortteja, traktaatteja ja flaiereita, joissa mainostettiin kaiketikin jo kauan sitten kuopattuja elektronisen musiikin kokoonpanoja ja bileitä, joita kukaan ei enää muista (jos muisti alunperinkään).
Oli kohtuullisen varmaa, että yhden kirjan poistaminen hyllystä saattaisi romahduttaa koko kirjakasan. Tai koko hyllyn. Ellei sitten koko taloa, joka sekin tuntui pysyvän kasassa vain jollakin ihmeellisellä esoteerisellä liimalla, sillä Esa ei ollut koskaan nähnyt portaita, jotka niitä noustessa notkuivat jokaiseen suuntaan jokaisella askelmalla. Kenties yhden kirjan poistaminen hyllystä suistaisi talonröttelön myötä Kemijoen jättöaltaaseen myös koko hippikorttelin, vetäen mukanaan hyvän siivun Rovaniemeä, jonka jälkeen prosessi kiihtyisi ja etenisi jyrisevällä voimalla kohti etelää, imaisisi ensin mukaansa Kemin, joka kaataisi loput Suomesta Perämereen ja tekisi kohtuullisen nopeasti koko pohjoisesta Euroopasta valtameren jatko-osan. Ja hyvällä tuurilla, aika pian, vääjäämättömästi, nielaisisi pohjattomaan tyhjyyteen manner mantereelta erään mitättömän sinisen planeetan ja lopulta, galaksi kerrallaan, hitaasti voimaansa kasvattaen ihan koko universaalin olevaisuuden. Kenties riski kannatti kuitenkin ottaa, Esa mietti.
Varovasti hän tarttui satunnaiseen pokkariin, jonka selkämys oli vihreä ja keltaisilla ornamenteilla kuvioitu, ilman otsikkotekstiä. Kumma kyllä, kirja ei ollut tiukassa kaikesta hyllyn sisältämästä kriittisestä massasta huolimatta, vaan liukui kevyesti kolostaan lähes itsestään Esan käteen, joka käänsi kirjan ympäri. Koloa ei jäänyt, sillä hylly tavaroineen sulkeutui kuin suonsilmäke, äänettömästi vain pientä värinää aiheuttaen, joka sekin tasaantui pian. Kirjan kannessa hymyili leveästi parrakas, hihattomaan batiikkipaitaan pukeutunut mies vierellään itseään huomattavasti kookkaampi, erittäin tuuhea ja lähes koko kirjan kannen täyttävä hamppukasvi.
Kirjan nimi oli painettu hyvin monimutkaisin kuvioin varustetulla kirjasintyypillä ja se kuului: Marijuana Homegrowers Bible For Extreme High Yield Cultivation And Examination, by Fred Rosenbaum.
Esa oli katsellut kirjaa ilmeisesti liian pitkään, koska Pankeras oli äkkiä hiipinyt hänen viereensä.
– Otapa toinen, hän sanoi.
Esa nosti kulmakarvojaan mutta lopetti ennen kysyvän ilmeen ilmestymistä ja ojensi kätensä katsomatta hyllyyn. Kirja ilmestyi hänen toiseen käteensä. Se oli: Marijuana Homegrowers Bible For Extreme High Yield Cultivation And Examination, by Fred Rosenbaum.
– Niin, minulla on niitä kaksi. Ihan kaiken varalta. Pankreas katseli kattoon.
- Mutta mietipä todennäköisyyttä hetki.
Pankreas oli aivan vakava, mutta jostakin kuului musiikkia.'
Hiljaisuutta kesti hetken – ja sitten Esan oli pakko poistua. Kirjaa takkinsa alla kouristuksenomaisesti puristaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti