Pankreas Kivi

Dramaturgia korostaa kielen puhutun kuuloista vaikutelmaa ja antaa näyttelijälle mahdollisuuden tulkintaan replikoinnissaan.

Arbeit Macht Zeitgeist

"Mullon aina taskus kolkyt donaa, jos mä vaik haluun ostaa jotain."


Pankreas herätti Esan, joka torkkui säkkituolissa. - Meillä on tänään työpäivä, Pankreas kertoi ja katosi.

Seuraavaksi Esa havaitsi kävelevänsä alas Koskikatua, eikä vain kerran. Jossakin kymmenennen ja viidennentoista kerran välissä Esa lopetti laskemisen, sillä koska katua ei koskaan noustu takaisin ylös, vaan kuljettiin aina vain alaspäin, oli laskuissa pysyminen paitsi vaikeaa, myös jotenkin turhauttavaa.

Pankreaksen työpäivä sisälsi hyvin paljon alamäkeen kävelyä. Tämä johtui siitä, että Pankreaksen mukaan oli jokseenkin tarpeetonta nousta mäkiä ylöspäin, jos niitä voi kävellä alaskin. Ja kun sellaista paikkaa ei ole olemassakaan, josta ei alaspäin johtaisi yhtään mitään, jos sieltä kerran johti jotakin ylöspäin, olisi tuolloin aivan silkkaa typeryyttä valita kahdesta mahdollisuudesta se huonompi - siinä tulee helposti kuuma, hengästyy, jalkoja alkaa särkeä ja silloin minkään asian käsittely luovalla ongelmia ratkaisevalla tavalla ei oikein onnistu. Aivot eivät pidä ylämäestä. - Ylämäkeen kävelevät ovat kaikkiaan roskasakkia. Hommassa ei ole mitään järkeä. Minä puolestani olen kulkenut alamäkeen koko elämäni, eikä loppua näy, Pankreas sanoi vakuuttavasti. Sivutettuaan kuudennen kerran Pub Iloisen Ilveksen matkalla Koskikatua alas rantaan Esa luopui vastaväitteistä.

Matkoillaan alas Koskikatua Pankreas paitsi työnsi jokaiseen kadun postilaatikkoon kirjeiden sekaan taskustaan pienen määrän erittäin tuoksuvaa Pankreas Pearlia sekoittaakseen postijärjestelmän valvomista yrittävän viranomaisen huumekoirilla suorittamat pistokokeet (- Kun homma leviää, Pankreas sanoi, ei valvonta ole lainkaan mahdollista, koirat sekoavat jo tullessaan postikeskuksen ovesta sisään. Ja sitä ennen: kiusa se on pienikin kiusa. Esa myönsi tämän. Koskaan ei kannata olla harhauttamatta viranomaisia, jos se suinkin on mahdollista.) hän myös ripotteli kulkiessaan ympäriinsä kaikenlaista: pelikortteja, avaimia, parittomia sukkia ja lappusia. Esa poimi yhden lapuista, jonka Pankreas oli asettanut erittäin huolellisesti katuviemärin ritilän päälle.

Lapussa luki:

"Kaikki, jotka saippuoivat. Kompleksisuus. Sympaattinen resonanssi. Järjestys. Hihitä!"

Pankreas huomasi Esan lukevan lappua. Hän seisahtui ja selitti:

Luomme tässä muutamia vastapareja, mikä on tänään aika välttämätöntä. Maailmankaikkeus nimittäin häilyy tänään tavanomaista enemmän kompleksisuudessa, kaaoksen ja järjestyksen rajalla, missä kaikki syntyy. Pahin paikka ei tosin ole Koskikatu, vaan Hervannan poliisiammattikorkeakoulun liikuntasali, mutta ei välitetä siitä, se ei nyt koske meitä. Hankalaa universumin kanssa tänään on se, että koska kaaoksessa on tarkka säännönmukaisuus, joka aina pyrkii tasapainoon, on siten olemassa joitakin ihmisiä, jotka keräävät kadulta löytämiään pelikortteja tavoitteenaan muodostaa kokonainen pakka, Pankreas sanoi. - Ja vieläpä juuri kun saimme järjestykseen sen metsäpornoasian. Lisäksi niiden joukko, jotka miettivät, miten ihmeessä kadulle voi päätyä pariton kenkä tai sukka, kasvaa taas. Normaalisti tilanne olisi hallussa, mutta pelikorttien kerääjien vastapariosastolla on nyt influenssaa, joten tuuraamme sitä jonkin verran... Jaa, muuten luepas se lappu nyt uudelleen, Pankreas keskeytti. Esa poimi lapun uudelleen. Sen vasemmassa yläkulmassa oli numero 5 ja numeron alla välkkyi sana "ATTRAKTIO". Sitten sana katosi. Lapussa luki nyt:

"Sinun on syytä opetella valokuvaamaan paremmin. Tänään näet paljon kuvia."

Pankreas hymyili. - Sinulle tulee mielenkiintoinen päivä, hän sanoi Esalle. - Sympaattinen resonanssi on iloinen asia. Mietipä kahta lähekkäin olevaa pianoa: kun toisen kosketinta painaa, värähtelee toisenkin vastaava kieli. Tämän ihmiset ymmärtävät helposti, sillä heille on selitetty miksi näin tapahtuu. Se, että heille ei ole selitetty miksi ihminen, joka päättää lujasti oppia hyväksi valokuvaajaksi saakin yhtäkkiä kuin tilauksesta itselleen hienon kameran lähes ilmaiseksi, johtaa siihen että ihmiset eivät usko asioilla olevan oikeasti yhteyttä.

Sympaattinen resonanssi maailmankaikkeudessa on tuttu ilmiö jopa puumajoissa asuvalle ja edelleen pyhää paskakuoriaista, eli Un´zaKun´zaa palvovalle N´Sutu-heimolle Amazonasissa - heimossa on oikein sääntökin siitä, ettei pidä puhua hirmumyrskystä, sillä se tulee kutsusta ja tuosta troobisesta katastrofista käytetäänkin tuhansia eri peitenimiä lähtien "Isosta Miehestä" aina luovempaan "Se-josta-ei-saa-puhua:aan". Itse asiassa on aika pelottavaa, että jokin ilmiö on tuttu jopa Andy McCoylle ("Sun pitää varoa mitä sä haluut, sillä sä saat sen") mutta ei lainkaan Otaniemen insinööreille. Ottaen huomioon että Andy nyt ei ole käyttämässä veronmaksajien rahoilla hankittuja sadan miljoonan euron hiukkaskiihdytinlaitteistoja, vaan skulaa pelkästään skebaansa. Tosin valtavan tadokkaasti. Pankreas vakavoitui hieman. - Se taas on aika surullista, hän sanoi. - Siis ei Andyn skulaaminen, vaan insinöörien tietämättömyys, hän täsmensi.

- Pitänee lähettää Otaniemeen taas lisää valikoituja huumeita, hän mutisi ja jatkoi taaperrustaan alas Koskikatua.
ESA:
"Mitä kaikkea ihmisen pitää tehdä?"





Sarkkio tuli lopulta. Se oli krapulaisen näköinen ja siitä näki, että se olisi kusessa. Se kierteli hetken moikkailemassa ja tuli ilmoittautumaan . Keskityin muuhun ja heitin vain lyhyen hallitun ylöspäin suunnatun nyökkäyksen täysin vakavana. Se ei auttanut sitä yhtään.

Se sanoi huomenta ja jäi seisomaan eteen. Jos se ei todennäköisesti olisi vieläkin ollut kännissä, se olisi kai pelännyt. Nyt se tärisi siitä kun alkoholitaso sen elimistössä laski ja elimistö ei pitänyt siitä.
- Missä olit?
- Nukuin. Kello ei herättänyt.
- Väärin.
Sarkkio rakoili. Sen aivot eivät toimineet täydellä höyryllä tai sitten se höyry nimen omaan haittasi niiden toimintaa. Se kysyi ai tai sopersi jotakin että niinkö mutta siitä ei saanut kunnolla selvää. Sitä katsottiin nyt tiukasti.
- Niin. No. Kello ei herättänyt, siis. Koska en laittanut sitä herättämään, se jatkoi kun alkoi tajuta että tässä haettiin tunnustusta.
- Väärin taas. Minäpä kerron miksi sinä et tullut ja miksi kaikki sinun asiakkaasi odottivat sinua turhaan.

Eteenpäin nojaava asento. Ja ilme, jolla kerrottiin pienelle lapselle, että: "Ei, ei, pikku petteri. Ei se musti tykkää siitä, jos sitä vetää hännästä. Et kai sinäkään tykkäisi jos sinua vaikka vedettäisiin hiuksista, vai mitä?"

Hymyilin sisäisesti ja kaadoin uuden softan jota testailtiin. Se oli paska ja kaikki tiesivät sen.

Hengenveto kuului ilmassa.

- Sinä et tullut sen takia, kun sinä ja se Mervi-Tuulikki Mikälie-vittu nussitte sinun hotellissasi koko helvetin yön ja aamun ja sinä et halunnut lopettaa, koska sinä olit niin kännissä että sinä et välittänyt paskaakaan siitä, mitä meidän täällä pitäisi tehdä.

- Niinkö?

Tauko oli varsin taiteellinen. Retoriikan ensimmäinen kirja. Homeros ja myynnin sofistiikka. Kukapa ei olisi em-fucking-bii-ei.

- Eikö ollut näin?

Pistin laitteeni pöydälle. Kun tällaista tekstiä oli ilmassa, kukaan ei olisi uskonut että en kuunnellut. Kaikki muutkin olivat lopettaneet sen mitä ikinä olivat muka olleet tekemässä ja kuuntelivat. Mikään ei tuonut pelastusta. Yritin skannata ständiä siltä varalta että Anne-Marie Ikätuuli, vosu, jota olisin voinut vikitellä ja joka olisi tarjonnut poistumisväylän, olisi tullut Sarkkion mukana ja kuullut sekin, mutta sitä ei näkynyt.

Good for her.

- Eikö ollut näin?
Sarkkio veti syvään henkeä ja alkoi nyökkäillä. Se oli lyöty. Ei se jaksanut selitellä.

- Hyvä. Saat mennä.
- Siis minut erotetaan?

Sen ääni oli lopettanut vapisemisen. Se oli nyt täysin selvä. Äänessä oli uhmaa. Adrenaliini on ihmeellinen aine. Sarkkio olisi voinut nyt soittaa vaikka valtioneuvostoon ja myydä niille toissavuoden malleja. Huomasin nyt, miksi Sarkkio oli Sarkkion paikalla. Tuollakin äänellä myytiin hyvin. Ei ihan mitä tahansa kenelle tahansa, mutta harvinaisen hyvin.

Sarkkion lähin esimies. Vittupäiden viraston viimeinen toiminnanjohtaja. Pseudodille, dorka, dropout king, kusimulkku myyntireiska, runkkariuden da dalai lama, kuten Sarkkion pomo nimitteli itseään. Se istui hetken hiljaa katsellen läppäriään. Sitten se kääntyi ja yritti selvästi näyttää vittuuntuneelta Sarkkion loppumattomaan läsnäoloon.

- Ei täältä ketään eroteta. Tämä on vittu elinkautinen.

Tuon olin minäkin kuullut jo aiemmin. Se vain sanoi sen niin, että sitä uskoi sillä hetkellä. Nyt toisella kertaa saatoin nauttia harkituista äänenpainoista ja nyansseista. Se saisi äänellään meren jakautumaan kahtia ja viinin muuttumaan rahaksi. Se laski yhteistyökyvyttömän verkkokortin pöydälle ja jämeröityi jotenkin.

- Ja nyt menet helvettiin siitä, se sanoi.

- Yrität löytää ne asiakkaasi ennen kuin ne vetävät itsensä tiedottomaksi kilpailijoiden viinoista.
- Ja sitten tuot ne meille, se jatkoi tauon jälkeen.

Ja tarkoitti sitä.

---



”Uskon, että tulette pettymään tähän, sanoi yhteyspäällikkö ja napautti näytön paskaksi pöydänkulmaan.”



Lähdin kiireessä kuten aina. Sekopäät jäivät vääntämään kauppoja. Vetosin asiakaskäyntiin ja häivyin.

Sillä välin oli alkanut sataa vettä. Maanantai oli ehdottomasti viikon tarpeettomin päivä ilman vesisadettakin. Kaahasin firman autolla sataa kolmeakymppiä, vaikka lasista ei nähnyt eteensä juuri mitään. Sulat pitäisi vaihtaa, kävi mielessä. Ryhmäpalaverissa muut pureskelisivat toisiltaan päät ja palaisin voittajana valmiin yhteenvedon kanssa, josta sanoisin tietysti, että se sisälsi kaikkien ehdostusten parhaat puolet. Mietin, menisikö se läpi. Miksei.

Se kipusi kyytiin ja kasteli etupenkin. Ajoimme morojen jälkeen hiljaa Tapiolaa kohti.
Se teki heti virheen kysyessään toimintasuunnitelmaa.

”Muistat vaan, että pidät naamasi peruslukemilla ja näytät koko ajan siltä, että tämä on sinulle armotonta rutiinia. Et saa näyttää yhtään epävarmalta. Meillä on maailman parhaat tuotteet ja meidän pitää käyttäytyä sen mukaisesti.”

Aloin välittömästi opastaa. Siispä irroitin molemmat käteni ratista ja käännyin bemarin ohjaamossa lähes ympäri niin, että saatoin sanojeni vakuudeksi naputtaa levyksi jännitettyä oikeaa kättäni vasempaan kämmeneeni samalla kun toistelin samaa loistavaksi havaittua ja ulkoaopeteltua mantraa. Bemari jatkoi kulkuaan kuin juna kiskoilla. Moottoritien päässä häämötti T-risteys. En katsonut eteenpäin. Laskin samalla mielessäni sekunteja kun vuodatin lisää ylivertaista tietämystäni sen ylle. Olisi ollut hiljaa, niin ei olisi tarvinnut ruveta tähänkään. Mutta se oli se, ja ansaitsi luennon.

”Jos se alkaa puhumaan hinnasta, sinä puhut tuotteesta. Jos se puhuu kilpailijoista, sinä et puhu mitään. Ei meidän tuotteita voi edes verrata kilpailijoihin. Sinä vain hymyilet ja sanot että ”te varmasti päädytte sellaiseen ratkaisuun, mikä on teidän kannaltanne fiksuinta.”

- Ja jos se alkaa puhumaan kilpailijoiden hinnoista, sinä alat puhua tuotteesta.

Siirsin käteni ehkä liiankin nopealla liikkeellä takaisin ratille, suoristin auton ja ajoin T-risteyksen rampista ylös. Melkein täydellistä. Neljännessekunti jäi käyttämättä.

”Yks juttu vielä”, sanoin.

”Sen nimi on Villu. Marja Villu. Siinä ei ole sen mielestä mitään huvittavaa, että tiedoksi vaan, ettet sitten putoa sitten heti esittelyvaiheessa.”

”Joo”, se sanoi ja näytti pahoinvoivalta.

”Tärkeintä on, että muistat nimet. Aina.”

Dealer nyökytteli ja syventyi tuoteoppaisiin, jotka olin tuonut mukanani. Niitä oli 700 sivua. Tentti olisi seuraavalla viikolla, eikä tämä kaveri halunnut reputtaa. CDRSP –tutkinto oli markkinoilla kovaa valuuttaa. Sen liikkeessä piti olla aina tietty osa henkilökunnasta koulutettuja, jotta Certified Data Retail Service Point –status säilyisi. Tästä seurasi jatkuva henkilökunnan kiertoliike. Kaverit saattoivat ottaa loparit pienemmistäkin syistä tietäen, että kadun toisella puolella palkattaisiin heti kun vain kävelisi ovesta sisään. Palkan ja etujen perässä juostiin ja jos kilpailija kadun toisella puolella tuntui myyvän liikaa, siltä yritettiin ostaa tutkintomiehet pois. Myyntikokouksissa ja dealermessuilla samat kundit kiersivät ständejä, ainoastaan rintamerkit vaihtuivat. Trendi oli se, että kavereita oli kolme per kioski. Myymäläpäällikkö vain, ja loput kundit suoraan koulusta imuroituja datamessiaita, jotka suorittivat tutkinnot leikiten ja vittulivat hankalille asiakkaille.

Reseptiikka jatkuvalle muutokselle oli pettämätön. Se yhdisti samaan sakeaan keitokseen tietämättömät, oppimattomat, oppineet ja ne, jotka opettivat oppineita. Usein he itse olivat ensimmäiseksi tai sitä seuraavaksi mainittuja.

Tervetuloa Pasin keittiöön. Näin tehdään hyvä dealermuhennos: otetaan noin kourallinen motivaatiota, pari kahvikupillista omistautumista, pari kilpailijoiden mollaamista ja käsittämättömän valtava määrä tuotetietoa. Lisätään reilusti pelottelulla aikaansaatua päämiehen kunnioitusta ja isohko köntti omaneduntavoittelua. Haudutetaan pari kuukautta ja heitetään kentälle lapioimaan omistajien tileille rahaa, jota operaattorit kantavat repulla kioskin eteiseen.

Ennen niiden piti osata olla höveli asiakkaille. Puhuttiin palveluammatista. Nyt niiden pitää tietää miten liittymä tehdään ja ennen kaikkea miten niitä tehdään kymmeniä tai satoja päivässä. Se onnistuu dealerilta myymällä tappiolla ja tietämällä kaiken mahdollisen ja vielä vähän lisää, niin että voi vyöryttää asiakkaan päälle koko langattoman viestinnän trendikkäimmän kasan palveluita, dataa, palveludataa ja datapalvelua, myydä ilmaa ilmaiseksi, kiittää kauniisti ja tyrkyttää operaattorin kusetus mukaan huomaamatta. Operaattori huolehtii sitten siitä, että rahaa tulee sisään tarpeellinen määrä. Kymmeniä tuhansia kuussa pelkästään siitä, että myymälän värit ovat oikeat.

Pelkkää oheispalvelua kansalle jakava kone pyöri nyt niin kovalla teholla, että mikään muu instanssi ei olisi pystynyt tuottamaan työvoimaa alalle samassa tahdissa. Kone suolsi ulos tutkintomiehiä joiden lisäksi dealerit palkkasivat kaikki, jotka halusivat tulla. Halukkaista alkoi tosin jo olla jonkinmoinen pula.

Joku naama oli sanonut jossain vaiheessa iltaa edellisen viikon miittarissa, että jos tätä tahtia jatkuu vielä vähän aikaa, niin kantokyvyn rajan täytyy tulla vastaan. Sen mukaan parin vuoden päästä, jos Suomen tilanne kehittyy tätä rataa, kansakunnan työikäinen väestö viettää 30% valveillaoloajastaan samassa veneessä ja puolet porukasta työskentelee toiselle puolelle. Sitten se oli sanonut, että jos niin huonosti käy, että kantokyvyn raja tulee vastaan, niin nostetaan rajaa johdon päätöksellä. Sitten se oli nauranut omaa höhöttävää nauruaan ja sen alaiset olivat höhöttäneet perässä. Onneksi nimi ei jäänyt mieleen.

Se lopetti lukemisen ja niputti tuoteopaat salkkuunsa.

”Toi seitenykkönen on kova kone”, se sanoi.
”Alkaa olla hanskassa vai?”, kysyin.
”Joo. Pikkuhiljaa. Kuin paljon noita palveluita muuten tulee olemaan?”
”Paljon.”

Se ei alkanut tinkaamaan. Hyvä. Fiksu kaveri.
”Tää on sun eka keikka.”, sanoin sille.
”There is nothing quite like it”

Se hymyili väkinäisesti. Siitä näki selvästi, että se ei mielestään tiennyt tarpeeksi. Tai tiesi aivan tarpeeksi pyörittääkseen junttia kioskissa, mutta aivan liian vähän mennäkseen yksinään ammattiostajan puheille. Siksi minä olin mukana. Ja koska minulle oli sanottu, että corporate-keikkoja oli tehty liian vähän.

”Sun täytyy ymmärtää, että jos sun dealerit menee tyhmyyksissään puhumaan täyttä paskaa tuotteista merkittäviin paikkoihin, niin tuotteen arvo laskee. Ja jos tuotteen arvo laskee niin meillä ei ole täällä vittujakaan merkitystä. Aivan sama mitä ne siellä kioskissaan puuhaa, mut sä et voi antaa niiden mennä yksinään heittämään keikkaa ennen kuin sä tiedät että ne tietää mitä ne siellä puhuu.”

Message was loud and clear.

Vesisade jatkui. Kohta Espoo hukkuisi ja kolossitaloista tulisi nooan arkkeja, joilla hallinto-osastojen orjat, isotissiset sihteerit, korpuiksi kuivahtaneet palkanlaskijat, lipevät pikkupäälliköt ja nimettömät insinörtit purjehtisivat vakavina laivueina johonkin muualle perustamaan uuden Espoon, jossa ne viettäisivät aikansa maailman loppuun saakka mielistelemällä toisiaan ja puhumalla paskaa niistä jotka eivät olisi paikalla. Johtoryhmät hukkuisivat Westendin taloihinsa, kun eivät kuitenkaan olisi näin aikaisin maanantaina töissä.

Se oli hermostunut. Se rapisteli tuoteoppaitaan, vaikka vasta oli pistänyt ne pois. SMS piippasi. Se luki viestin ja näytti sitä minulle. Ruudulla oli sulkumerkeistä ja pisteistä koostuva naisen vartalo ja teksti 18 v. Se vieritti viestiä alaspäin ja naisen vartalo lihoi ruudulla päätyen muodottomaksi möhkäleeksi. Samalla ikä muuttui ensin kaksvitoseksi ja sitten kolmevitoseksi. Lopussa ruutuun jäi teksti: VAIHDA AJOISSA. Se hihitti.

”Eikö oo paha?”, se kysyi.
”Ihmisillä on liikaa aikaa”, sanoin.
”Mullon yks toinenki täällä.”, se sanoi ja selasi muistia.
”Noi samat jutut kiertää kai jo koko maassa”, sanoin.
”Joo. Joku oli koonnut niitä webbiin. Tsekkasin läpi, mutta ei siellä montaa sellasta ollut jota en olis nähnyt.”, se selitti.
”Hyvä bisnes operaattorille.”, sanoin. Keskityin tiehen mieluummin.
”Mä oon iskenyt naisia sillä. Hei sulla on kiva tuo soittoääni, mistä sait?”

Se naurahti omalle jutulleen. Sen jännitys ei enää näkynyt niin selvästi. Hyvä. Ehkä tästä ei tulisi aivan täydellistä fiaskoa kuitenkaan. Se vaihtoi ehkä liiankin avoimesti käyttöprofiilin äänettömäksi kun tulimme pihaan.

Pysäköin vieraspaikalle ja sammutin moottorin. Se sulki salkkunsa ja avasi oven. Nappasin tuotteen telineestä ja laitoin sen vyölle. Salkku oli kevyt. Se kantoi kaiken muun. Niistä tuli oppaiden kanssa helposti painava salkku. Se tarkisti kravattinsa auton ikkuna peilinään ja suoristeli rumaa paitaansa. Päätin vielä kerran käydä läpi toiminnan sisäpuolella.

”Sulla on kaikki tuotteet?”, kysyin.
”Joo”, se sanoi
”Tarjouspaperi? Esitteitä? Kortille on avattu datapalvelu?”
Se nyökytteli.

”Kun mennään sisään me ilmoittaudutaan tiskille ja saadaan vierailijakortit. Kun poka tulee aulaan vastaan sinä esittelet itsesi ensin. Minä vasta sen jälkeen. Muista että se on sinun asiakkaasi. Sinä puhut. Jos et osaa vastata kysymykseen tai et muista jotakin pidä vain tauko niin minä täydennän. Älä vilkuile minuun niinkuin hakisit tukea, pidä vain tauko puheessa ja säilytä katsekontakti. Kun minä täydennän, nyökyttele kuin asia olisi tuttua.”

Se nyökytteli. Kävelimme kohti pääovea.

Lasiovien läpi näin, että aulassa seisoskeli tyylikäs nainen. Vilkaisin heti kelloa, mutta se oli vasta miinus viisi. Emme olleet myöhässä, mutta jostakin syystä ostaja oli tullut aulaan vastaan.

Sillä mättää aikataulu, ajattelin.

Paha juttu.

Jos sillä on itsellä kiire seuraavaan tapaamiseen, tilanne on aika ikävä.

Yleensä noudatetaan kirjoittamatonta sääntöä, jonka mukaan ostaja ei koskaan odota myyjää. Myyjä tulee sovittuna aikana ja joutuu odottamaan hetken, ennen kuin ostaja tulee paikalle. Odottaessaan myyjä selailee omia papereitaan tai on tekevinään jotain jollakin laitteellaan. Pahin virhe on kai ryhtyä lukemaan odotustilassa olevia lehtiä. Aina on oltava sen näköinen, että on tuhat asiaa jotka pitäisi tehdä. Jokainen minuutti on kallis. Jos sinulla ei ole kiire tai tuhlaat aikaasi tai et osaa organisoida kahtakymmentäneljää vuorokauden tuntia minuuttiaikatauluksi, jota pyrit noudattamaan kurinalaisesti, olet poissa - pelistä ja muutenkin. Missään, koskaan, ikinä et saa pelkästään olla tekemättä mitään. Tyhjiä hetkiä varten on olemassa puhelimet, taskumikrot, kannettavat, kommunikaattorit ja vanhat kunnon paperit, joita voi selailla ja näyttää tarkkaavaisen pohtivalta vaikka istuessaan paskalla.

”Se odottaa aulassa”, sanoin.
”Joudutaan nopeuttamaan”, jatkoin ja yllättäen se tajusi.

Ainakin tulkitsin katseeen niin.

”Jätä viisykkönen pois.”, sanoin nopeasti.
”Puhu high-end -koneista ja lopuksi totea että teemme tarjouksen myös edullisemmasta mallista. Säästetään viisitoista minuuttia sillä lailla.”, jatkoin ääntä madaltaen.

Se nyökytteli edelleen ja käveli ovelle.

”Kaikki OK?”, kysyin vielä. ”Muistat nimen?”

”OK.”, Se sanoi ja avasi oven.

Se astui aulaan.

Marja Villu otti virkahymyn kasvoilleen ja lähti tulemaan meitä kohti. Kermanvaaleaa jakkupukua piristi punainen huivi ja mustien korkokenkien yli kulkevat punaiset nauhat. Koruja ei tietenkään ollut, kaulassa roikkui iidee kiiltävässä ketjussa. Kultakehyksiset silmälasit olivat nekin vakiovaruste peittämään ylimääräistä naisellisuutta ja antamaan virallista vaikutelmaa. Nämä mimmit viestivät yleensä koko olemuksellaan ja käytöksellään: You don´t fuck with me. Usein ne tarkoittivat sitä kirjaimellisesti. Joskus taas eivät. Bileissä näiden mukaan lähtijät eivät yleensä selvinneet vähällä. Se sinkoutui käpälä ojossa naista kohti. Nainen ojensi kätensä ja levitti hymyä hiukan lisää. Se otti naisen kädestä kiinni ja ravisti.

”Jari Lamminparras”, se sanoi.

”Te olette varmaankin Mirja Vattu?”, se jatkoi ja minä lopetin hengittämisen.

Se oli minua hitaampi. Se hymyili edelleen hermostuneesti. Kaksi sekuntia ja sen hymyssä ihmetys ja epätietoisuus alkoivat näkyä. Hiukan lisää ja jotakin tapahtuisi. Olin tilanteen tasalla, mutta en voinut liikkua. Tilanne oli pysähtynyt kuin ylöspäin ammuttu luoti ratansa lakipisteessä. Se odotti, että vastavoima alkaisi vaikuttaa ja väistämätön putoaminen kohti maata alkaisi. Sitä ennen se olisi täydellisen liikkumattomassa tilassa kahden vastakkaisen todellisuuden välissä, limbossa jossa aikaa ei ole. Mikrosekunnin miljardisosan se pysyy paikallaan. Puolen ikuisuutta. Hyvää yötäpäivää. All is oh, so quiet now.

Tietoisuus syöksyi eteenpäin. Hyvät naiset ja herrat, aloitamme laskeutumisvalmistelut, olkaa hyvät ja palatkaa paikoillenne. Pingg, ponggg ja putoaminen alkoi. Marja Villu reagoi ensin. Naisen hymyn kuollessa avara lasinen aula muuttui haisevaksi betonibunkkeriksi, jossa A.H ja E.B miettivät kumpi olisi parempi, laukaus ohimoon vai da good ol capsule o´cyanide? Sekunnit haroivat eteenpäin kun analogia kaikessa maanläheisyydessään valkeni naiselle. Puna levisi kaulasta ylöspäin ja saavutti lopulta silmälasien sangat.

”Vil – lu”, se sanoi.

Tavut iskivät maaliinsa kuin luodit. Dum. Dum. Vil – lu.

Se meni ensin kasvoiltaan naisen kanssa sävy sävyyn ja kalpeni sitten. Se alkoi hitaasti kaatua taaksepäin. Sen päässä heitti. Se horjahti hiukan, mutta sai tasapainon viemällä oikeaa jalkaa hiukan taakse. Horjahdusta ei voinut kuitenkaan peittää. Sekunnit olivat vieläkin hitaampia kuin tavallisesti. Tein nopean päätöksen ja ryntäsin Villun ja sen väliin ja ojensin käteni naiselle.

Sanoin nimeni ja hymyilin ylileveästi. Ei auttanut. Marja Villu ei olisi enää tuotavissa sen tai edes minun ulottuville - asema oli mennyttä. "Kun kaikki mennyt on, niin jäljelle jää vain tuo..."

Se oli liian hämillään, ei palautunut ollenkaan. Sen ilmeestä näki, ettei se enää ollut kuviossa mukana. Sen identiteetti oli karannut korvasta ulos ja leijaillut uudesta vapaudestaan nauttien aulan kattoon, josta se seurasi tilannetta huvittuneena.

Marja Villu puolestaan katsoi minua ensin epäuskoisena. Sitten nainen vilkaisi alaviistoon ja purskahti kovaan, kaikuvaan ja äärimmäisen epäammattimaiseen nauruun. Aulavirkailija, nuorempi tyttö, seurasi tilannetta tiskinsä takaa. Se oli kai kuullut kaiken ja miettinyt kehtaako nauraa ja yrittänyt pitää naurun vienona hymynä. Nauroi nyt.

Se tunsi että sille nauretaan. Se vilkuili ympärilleen ja horjui paikallaan. Se kaivoi vapisevin käsin salkustaan tarjouspaperin. Kaksi esitettä putosi ja leijaili sen jalkoihin. Ne asettuivat kuvapuoli ylöspäin molemmat.

”Te – Te varmasti päädytte sellaiseen ratkaisuun mikä on teidän kannaltanne fiksuinta.”, se sanoi ja ojensi tarjouksen Marja Villulle.

---

Seitsemän päivää metsässä pakottaa syömään sieniä


Älä mene metsään! Älä mene metsään, Pankreas lauloi, mutta Esa ei enää kuullut. Hän putosi yhä alemmas jatkuvasti kiihtyvällä vauhdilla kohti täydellistä pimeyttä, tyhjyyttä, lopullista valoa, mustaa valoa... Kaukana syvällä alhaalla heikko, väritön liekki, ääni, hyräily, laulu, liukui hiljalleen pitkin tyhjyyden pintaa. Värittömyys ei ollut pelkkää pimeyttä. Se oli vain ilman valoa, ilman olemusta. Keskellä (? mitkä ulottuvuudet ?) kaikkiin suuntiin jatkuvaa pimeää, tyhjää tilaa oli ympyrä. Kehä.


Kehä.



---


Vähän ennen aina samanlaisena toistuvan valon täsmällistä valkenemista ja sitä ainoaa pientä toivoa vaihtelusta jatkuvaan pimeyteen kiekonheittäjää alkoi väsyttää. Hän laski kiekon hiukan alemmas käsissään kuin aikoen pudottaa sen, vaikka pintaa, johon pudottaa ei tietenkään ollut. Oli vain kehä, pimeys ja tila.


Kiekonheittäjää vitutti.


Tuleva valojakso olisi järjestyksessä vasta toinen, ja kiekonheittäjä alkoi olla sitä mieltä, että ainaisessa paiskomisessa ei olisi kohta enää mitään mieltä. Samaa, samaa, samaa. Tiukka ote kiekosta, pari pyörähdystä, vastasyntyneen keskipakoisvoiman kirpeä tuntu sormenpäissä, äärettömän tarkka irroitus, saatto ja siinä se. Kiekko katoaisi jälleen kerran tasaisessa kaaressa silmän uloittumattomiin päästämättä ääntäkään. Sitten uusi kiekko, ja uusi, ja uusi. Loputtomiin.


Vaikka kukaan ei ollut sitä kiekonheittäjälle luvannut, hän tiesi, että kuudennen valojakson jälkeen hän saisi levätä. Tieto oli yhtä todellinen ja olemassa kuin kiekko, rinki, täydellisen pimeä musta tila sen ulkopuolella ja – voima, joka levittäytyi jossakin pimeyden toisella puolella. Sitä kiekonheittäjä ei ollut nähnyt, mutta aisti kylläkin, se vastusti sitä vasten heitettyjä kiekkoja. Juuri kun kiekko olisi saavuttanut ratansa alimman pisteen, se kohtasi sinkuvan voiman, joka hidasti sitä. Vastus tuntui kiekonheittäjän päästä varpaisiin saakka ja se tuntui kasvavan kerta kerralta.


Kiekonheittäjä mietti hetken vastustavan voiman olemassaoloa, sen olemusta. Se tuntui hänestä kuin kankaalta, jota vasten kiekko tapasi ratansa pään, mutta pian tarve pakotti hänet taas heittämään. Kiekko sinkosi jykevän kämmenen alta sormien antaessa sille sopivan kierteen, kohosi ensin korkeuksiin ja kääntyi takaisin laskevalle radalle. Täydellinen heitto, kuten kaikki muutkin. Hetken kiekonheittäjä jaksoi ihailla suoritustaan, mutta pian väsymys ja turhautuminen nostivat taas päätään ja kiekonheittäjä mietti taas pitkästä aikaa että mitähän jos lopettaisi koko touhun. Ei tuntunut järkevältä rasittua enää, ei tuntunut tarpeelliselta raataa omaa olevaisuuttaan kuluttaen näin – minkä takia! Ei yhtään minkään! Yhden ainoan lepopäivän takia, kuusi aamunväliä, taukoamatta, pelkkää kiekkoa. Ei hetken rauhaa muulloin. Ei mitään muuta kuin yhden liikkeen jatkuva toistuminen samankaltaisena mutta täynnä inhottavaa, ärsyttävää, likaista yksilöllisyyttä: esine, rata, paraabeli, kaari, kulma. Kahden täsmälleen samanlaisen heiton toistuminen olisi lähes mahdotonta, ainakin hyvin epätodennäköistä. Niiden perättäisyys olisi ihme.


Sitten hän heitti taas, syventyen, mutta samalla kiekonheittäjän mielessä alkoi kehkeytyä uusi suunnitelma.


Heitetään nyt sitten! Heitetään niin perkeleen tavalla! Niin että piisaa, loppuiäksi, ainiaaksi! Kiekonheittäjä päätti olla enää käyttämättä pian vääjäämättömästi seuraavaa lepopäiväänsä lepäämiseen. Ei, hän viskoisi koko senkin päivän kiekkoa, eikä lepäisi enää hetkeäkään! Siinäpähän sitten olisi lepopäivä. Se tulisi olemaan työntäyteinen. Kiekkoa – kiekkoa vaan, sitähän sitä pitää heittää, niin että sormenkynnet putoaa ja kämmenistä nahka irtoaa! Kiekkoa vaan, antaa mennä!


Seitsemäntenä aamuna keikonheittäjä katseli ympärilleen. Häntä väsytti enemmän kuin koskaan, hän tunsi olevansa kuin kuori, josta sisältö on puristettu ulos, leivottu kiekoksi, pyöräytetty pari kertaa ympäri ja heitetty menemään. Hänen silmänsä alkoivat painua väkisin kiinni hänen etsiessään kiekkoaan. Ennen vaipumistaan unen olemattomuuteen hän näki, ettei kiekkoa enää ollut missään koko ringin alueella – ja hänen mielestään se oli hyvä.


Unio mystica.

Luku 123 jossa muumipeikko suolaa kalaa


Moni voisi kuvitella, että kun punaruskeaan aamutakkiin, muodottomaksi venyneeseen villamyssyyn, shortseihin ja sandaaleihin sonnustautunut varsin ruokkoamattoman näköinen hippi oleskelee kirjaston nettipäätteellä, hän tekee sen vain inttääkseen hamppufoorumilla siitä, missä vaiheessa (ja ennen kaikkea millä tyylillä) pistokkaat pitäisi ottaa tai sitten provosoi huvikseen teinejä, taviksia, erilaisia huuhaafundamentalisteja, muitä milloinkin. Argumenteiltään toistaitoisia nettiröyhääjiä kun nyt vaan on niin mukava ärsyttää. Vaikka näinkin tapahtui todella usein, ei kuitenkaan aivan aina.

Pankreas Kivi käytti kirjaston koneita tänään paristakin syystä, jotka olivat aika tärkeitä, tai ainakin ne olivat sellaisia syitä, jotka nyt voi hyväksyä jopa tuo uuden maailman valestuselokuvista tuttua häviäjää muistuttava velvollisuuksien vieroksuja. Siltä Pankreas eittämättä näytti. Eikä pelkästään näyttänyt, vaan myös kuulosti, tuntui, jopa haisi ja todella: itse asiassa olikin. Vaikka provosoiminenkin olisi ollut ihan mukavaa vaihtelua, Pankreas teki tänään muuta.

Kuten tiedämme, hän oli asettunut asumaan taloon, jota ilmeisesti ei oltu koskaan ajateltu asumiskäyttöön, joten mikä harvinaista, talossa ei ollut minkäänlaista puhelikaapelointia. Vartti-Jarin, tuon selittämättömällä tavalla merinisäkkäiden aikakäsitysmatriisissa elävän luonnonoikun mielestä kaapeloinnin puute oli hyvin tervettä, sillä pahanlaatuinen ELF-säteily tulvi sisään helpommin jos talo oli jo kaapeleiden saartama vanki, häkkilintu kommunikaation työleirin sirkuksessa, joka järjestetään johtajien tahdosta, vaikka jonglööri ei humalaltaan saakaan kiinni pallojaan, eikä klovnin murtunut lanne enää kestäisi yhtään iskua. Talon metafysiikka nimittäin, siis sen olemassaolosta kaikkialle säteilevä supramagneettinen klangi, eliöttömän eliön aura, joka oli yhteydessä itse Gaian hyvin herkkään ja usein lähes havaitsemattomaan magneettivirtaussysteemiin, orgomagneettiseen faasiin – todella kärsi kaapeloinnista. Juuri siksi huippuunsa kaapeloiduissa taloissa eli Jarin mukaan niin syvästi onnettomia ihmisiä.

Kun taas tässä talossa oli hyvinkin mahdollista pelastaa edes osa yksilön ainutkertaisesta ajattelusta (magneettisfäärin tasolla) tietyin estotoimin. Systeemin vääryydellä hankittua veriruskeaa, sieluja orjuuttavaa valtaa käyttävät instituutiot pääsivät levittämään aivopesuviestejään sitä vaikeammin, mitä enemmän foliopipossa oli kerroksia ja piponvuoressa orgoniittiä. Kaapelittomuus, sanoi Jari, oli tietysti myös hyväksi siksi, että pakkokaapelointia (kuten myös digitalisaatiota, facebookia, plussakortteja ja Prisma-markettia) todistetusti käytetään yleisesti erilaisiin yksilön ajattelunvapausrikkomuksiin kaikkialla. – Käy joskus katsomassa, kun hiirulaiset vaeltavat Prismaan, Jari sanoi. – Sillä minä en enää siihen pysty, kollektiivinen paine on liian kova. – Niillä on jokaisella oma joukkio, joka vihaa toisia joukkioita, avoimesti. Ja kaikki yhdessä tottelevat mitä Illuminatin sublimaaliset ärsykkeet vain keksivät vaatia. – Lapset itkevät poikkeuksetta Prismassa, Jari sanoi.
- Ja siihen on syynsä.

Pankreas oli aivan samaa mieltä. Kaapeloimattomuudesta huolimatta hän tosin piti varalla joitakin hyvin edistyksellisiä kommunikointilaitteita, joiden kanssa tosin oli joskus hankala tulla toimeen. Käyttääkseen Pankreakselle parhaiten sopivaa teknologiaa piti muistaa muslimien juhlapäiviä ja sen sellaista ja lisäksi tähän aikaan vuodesta muutkin instrumentit kuin whyPod eivät pitäneet ajatuksesta palvella käyttäjäänsä yleensäkään yhtään millään tavoin, oli kaamos, se vaikutti kaikkeen. Paitsi tietysti jos oli kyse falafelistä. Falafelistä sai tietoa aina – tai sitten siitä miten todellinen uppoutuminenViiteen Suureen Opetukseen paitsi suisti vääjäämättä syvään depressioon, myös tavoitteli juuri sitä tyhjyyttä, jonka ansiosta kenenkään yleensä kannatti harjoittaa filosofiaa, mietiskelyä ja sen sellaista.

Siksi kirjasto tarjosi näin pahan karman aikaan hieman vaivattomamman vaihtoehdon pitää yllä joitakin välttämättömiä yhteyksiä.

Pankreaksen toinen työ nimittäin, tai kuten hän sitä kutsui, oli normaalin Creative Hivemind Contributorin tehtävistä johtuen viime aikoina hiukan kärsinyt ja hänestä tuntui myös että oli juuri sopiva päivä moikata erästä Rufusta, joka työskenteli hänen vertaistahonaan erään sinänsä kiintoisan, mutta hyvin aikaavievän projektin kimpussa. Ihan siis vain että moi, mitä kuuluu, kuten tapana aina silloin tällöin on. Siispä hän saattoi aika tavalliseen tapaan sähköpostiaan ajantasalle. Etäältä katsottuna hän oli aivan kuin kuka tahansa aamutakkiin ja sandaaleihin pukeutunut likainen hippi Rovaniemen kirjastossa, kuunnellen Frank Zappaa whyPodistaan (se kun oli saanut hiukan aurinkoa ja kaiketi eheytynyt hiukan). Hän katseli hetken juuri äsken tullutta viestiä näytöltä vaikka osasi sen jo ulkoa. Samalla hän kirjoitti kolmea eri vastausta samaan kirjeeseen. Yksi kerrallaan ne siirtyivät lähtevien laatikkoon, siitä netin mittaamattomaan avaruuteen ja edelleen kommentoituina takaisin Pankreaksen saapuneiden kansioon. Hän katseli nyt kirjeen kolmatta versiota, joka sekin päivittyi kaiken aikaa.

Siinä sanottiin:

RE: ”Vianetsintämanuaali Elämisestä Todellisuussäikeissä, jotka vaikuttavat tämän viestin useimmissa jatkumoissa. Pankreas Kivi et al.” – uudet korjaukset

Pankreas! (Rufus oli tarpeeksi korkea-arvoinen puhuttelemaan Pankreasta ihan vaan tavanomaisesti Pankreakseksi, mikä oli toisaalta myös Pankreaksen pyyntö. Oli kyllästyttävää kahlata läpi Kunnianarvoisan-ei-olemisenne tulemisen pikaisia epälineaarisen laajentuman supersäikeitä toivottavia kirjeitä, joiden pokkurointi oli jotakin Monty Pythonin ja mainosalan titteleiden välistä. Pankreas oli kuitenkin jo pitään ollut valtuutettu käyttämään yksinkertaista ammattinimikettä ”Ainut”, minkä syytä hän ei oikein ymmärtänyt. (Pankreas oli ehdottanut käytettäväksi yksinkertaista ”Dude”-puhuttelua, mutta jostakin syystä siihen ei suostuttu) Joka tapauksessa epävirallisuus vähensi hieman hänen taakkaansa Hivemind-järjestelmän suhteen ja antoi aina joskus mahdollisuuden keskittyä pieneen byrokraattiseen harrastukseen, jollainen Pankreaksen mielestä meillä jokaisella tulisi olla. Se auttaa saavuttamaan tasapainoa, Pankreas sanoi.

Kirje Rufukselta jatkui:

Viittaan nyt siis VE-manuaalin liitteisiin, jotka saat jos haluat missä muodossa tahansa, mutta veikkaanpa, ettei niissä sinulle uutta ole. Tärkeämpää on tämä: Aiomme nyt esittää toivomuksestasi sulkujen lisäämistä manuaalin viimeiseen kohtaan ja luulenpa ettei kenelläkään ole enää mitään sitä vastaan. Asia on tärkeä, mutta on hyvä että hyväksyt sulkeet myös virallisesti, koska kun manuaali on yleissä jaossa, huomaat pian, että sulkeilla on paljon enemmän käyttöä kuin aluksi ehkä ymmärsitkään.

Eli kerraten vielä. Koko manuaalin uusi asu on siis seuraava (poislukien liitteet, joita kukaan tosiasiassa ei ole vielä kerännyt. Osa on edelleen siellä meren pohjassa, tiedät kyllä missä, että jos viitsisit ja sinulla on käyntiä sillä päin, niin ottaisit talteen. Kiitos jo etukäteen. Ja muidenkaan apokryfisten judanssien suhteen ei kannata vaivautua. Vatikaani tekee mitä sanotaan, kunhan pidämme niille pienen demon. BTW eikö ollut kiva lakki sillä puolalaisella? Ei, se en ollut minä. Mutta kiva kuosi, eikö?)

Sitten ruudulle ilmestyi Moniulotteisuuden punaisella värillä kirjailtu manuaali, jossa oli kuin olikin Kuosuiittaveljeskunnan tunnus, monien muiden mukana tosin, mutta omiaan saamaan Pankreaksen hiukan ylpeäksi.

Manuaalissa luki:

Vianetsintämanuaali Todellisuussäikeen Virheiden Aiheuttamaan Epämukavuuteen. Versio 5. Galaktisten agentuurien seura – Teheran, Iran. Tämä manuaali on saanut tuotantotukea Viralliselta Kuosuiittajärjestöltä.

Sen alla luki pienemmällä präntillä:

Tämä VE-manuaali on tarkoitettu kulloisenkin todellissuusäikeen (huom. ja vain kulloisenkin) ns. Vakavien Virheiden korjaamiseen, eikä sitä tule käyttää pelkästään ilmaisten päihteiden haalimiseen tai sukupuolisten käytäntöjen mahdollistamiseen. Ainakaan kovin mielellään.

Ja itse manuaali alkoi yksinkertaisesti näin:

Hyvä kädellinen toimija Äärettömästi Kietoutuvassa Havainnoitavassa Multipleksissä, jossa ymmärrät olevasi Yksi ja Moni. Olkoon tasapuoisesti seuranasi oikeamielisyyden olentoja, halusi mukaan. Oletpa sitten MU- aikakäsityksen tai yleisplaneettakiertoisten energiavirtausten mukaan navigoiva aika-astuja tai vaikkapa reilusti pesämielinen entiteetti; Ole silti hyvä ja käytä tätä manuaalia hyvin huolellisesti, se voi olla mukavuutesi kannalta tärkeää. Sitten Asiaan: Halutessasi korjata epämukavan virheen kulloisessakin alati toisintuvassa todellisuusjatkumossasi, toimi näin (järjestys vapaa):

1. SOPEUDU
Hyvä lajikas. Olet mitä suurimmalla todennäköisyydellä alunperinkin olemassa vain sen takia, että lajisi hallitsee juuri sen homman, eli siis tämän sopeutumisen. Kannattaa ehkä käyttää sitä mitä sinulla jo on, vai mitä? Ei näitä manuaaleja huvikseen tehdä. Jos toimintatapa jostakin syystä tulee mahdottomaksi, katso kohta 2.

2. MUUTA TODELLISUUTTA
Tästä vain yksi asia: se ei ole vaikeaa, Kysymyksiä tähän liittyen on täysin turha esittää, sillä jos et jostakin syystä onnistu, se johtuu ainoastaan siitä, että sinä Et Vaan Osaa. Harjoittele siis. Tai siirry kohtaan 1.

3. (PUKEUDU LÄMPIMÄSTI)
Usein tärkeää, mutta kuten huomataan, esitämme vaihtoehdon nykyään suluissa, arvattavista syistä. Haittaa tästä metodista kuitenkin harvemmin on, joten kannattanee ottaa tavaksi. Jos et nyt ole saavuttanut haluamaasi virheenkorjausta palaa kohtaan 1.


Manuaali oli kaiken kaikkiaan siinä. Sinänsä hienolla punaisella tekstuurilla ja korealla fontilla esitettynä. Mutta siinä se todellakin oli. Hyvä on, oli tosin olemassa useita satoja tuhansia, ellei miljoonia sivullisia ja triljoonia näyttöruudullisia, biljoonia terälehtisommitelmia, sekä harvinaisen taidokkaita kalliomaalauksia, hiekkapiirroksia ja saippuakuplien väriyhdistelmistä koodattuja selostuksia siitä, miten tämä kaikki tapahtui, missä kukin oli silloin ja mitä yleensä on tekeillä, mutta harvoin niitä tarvittiin. Niitä eivät juuri käyttäneet muut kuin kaikkein vähiten edistyneet olentoparat, jotka kuitenkaan eivät voineet olla yrittämättä saada edes pientä jeesiä ongelmiinsa. Harvemmin menestyksekkäästi. Tietysti aineistoa lisättiin aina tämän tästä, ihan vaan koska oli kerran aloitettu, eikä harmia ollut juuri syntynyt. Pankreas itse piti parhaimpana ratkaisuna lähes kaikkiin ongelmiin lähtien kylmistä sandaaleista aamuisin aina mannertenvälisiin sotiin, jotka häiritsivät ikävästi ruokarauhaa, manuaalin kohtaa kaksi, jonka liitteisiin ja ylimääräisten ohjeiden osaan hän oli saanut lisättyä erään lempitekstinsä.

Se puolestaan kuului näin:

”Hyvä lajikas. Ei ole lainkaan harvinaista, että koet epämukavaksi virheeksi juuri sinun todellisuusjatkumosi tietyssä säikeessä jotakin, jonka muuttaminen vaikuttaa kenties aluksi hankalalta – tai et tiedä tukeeko todellisuusjatkumosi käytettävissäsi olevia keinoja. On kuitenkin olemassa hyvin kiltti ja esteettinen tapa tarkistaa, tukeeko todellisuutesi esimerkiksi perhosefektiä, erittäin näppärää työkalua, jonka avulla voit helposti muuttaa sinua vaivaavan ykstyiskohdan. Kiltteys ja esteettisyys ovat muutenkin suositeltavia monessa erilaisessa todellisuusjatkumossa, sillä hyvin harvoin niistä on mitään varsinaista haittaa.
Olipa murheenaiheesi tai sinua muuten vaan ärsyttävä pieni epäkohta sitten vaikkapa Amerikan Yhdysvallat, huolestuttava pula fossiilisista polttoaineista, ristiriidat kansojen kesken, tai sitten se eräs täti, joka ei tule tolkkuihinsa vaikka miten vääntäisit, kääntäisit ja veivaisit, kohteliaasti tai pakolla. Tai sitten ihan vaan se kaikkein tyypillisin jatkuva epävarmuus siitä, miksi yleensä on olemassa buzuki-musiikkia ja miten se minuun liittyy. Kaikkiin näihin mieltäsi painaviin epäkohtiin voit löytää ongelmanratkaisun tutkimalla, tukeeko vallitseva monistumasi perhosefektiä. Kurkkukeitto puolestaan on muuten hyvä tuttavuus, suosittelenkin sen nauttimista ennen todellisuuden muuttamispyrkimyksiä. Banaaneissa taas on paljon kalsiumia, mikä on myöskin hyvin tärkeää.

Tässä siis helppo keino ongelmasi ratkaisuun.Aivan ensimmäisenä otetaan yksi vaahteran siemen. Jos sinulle on epäselvää mikä on vaahtera, hanki lisää tietoa. Voi muuten tosin olla pistokaskin, sillä se juurtuu sopivissa olosuhteissa vallan mainiosti. Istutetaan siemen sopivaan (huomaa, todellakin sopivaan) paikkaan. Vaahtera siis ainoastaan siksi, että se on kuin onkin varsin kunnioitettava puu ja ennen kaikkea sillä on komeat, syksyisin keltaiset lehdet. Luulenpa, että jos kuka tahansa saisi päättää, hän varmaankin valitsisi juuri vaahteran. Toki muutkin puut kelpaavat, mielellään siis lehtipuut.

Seuraavaksi odotellaan, että istutettu vaahtera kasvaa tarpeeksi. Sillä aikaa kannattaa tehdä jotakin oikeasti kehittävää, sillä tässä vaiheessa kuluu tovi. Kannattaa myös polttaa se säästämäsi DaFatti Yrttihyvä, jos siis harrastat moista, siitä on etua, huomaat sitten kyllä. Kärsimättömät hyödyntänevät erilaisia aikasiirtymiä, joita en kuitenkaan suosittele. Sillä jos ymmärtää sen, miten tärkeää on nähdä vaahteran kasvavan, on hyvin lähellä onnistua lähes missä vain. Sitä paitsi, ihan jo joidenkin vuosikymmenien kuluttua vaahterasi on sopivassa mitassa. Kun näin sitten on lopulta käynyt, vaahtera kasvanut ja sillä lailla, niin sillä (vaahteralla) on tapana pian pudottaa lehtensä – ja niitä onkin sitten muuten mukava katsella. Varsinkin jos vähän tuulee. Odota siis seuraavaa syksyä ja juuri tätä ilmiötä.

Lopuksi tulee seuraa-katseella-tyyppinen tehtävä. Tarkkaile lehtiään pudottavaa vaahteraa ja sen ympäristöä erityisen huolellisesti. Jos nyt näyttää siltä, että on käynyt niin, että kunta tai vastaava instanssi on pakkotyöllistänyt jonkun raukkaparan kaikkien ihmisoikeuksien menettämisen uhalla haravoimaan vaahteran lehdet vesisateesta huolimatta, lähes ilman korvausta, pelkästään siksi, ettei byrokratian moolokin kita ahmaisisi miespoloa ja jäädyttäisi hänen elintoimintojaan lautakunnan käsittelyn ajaksi, koe on silloin onnistunut. Voit nyt olla varma siitä, että todellissuusäikeesi tukee perhosefektiä erittäin vahvasti. Nyt voitkin ryhtyä heti jatkotoimenpiteisiin ärsyttävien asioiden suhteen. Esimerkiksi, voisit nyt sitten vaikka ryhtyä johonkin tämän fossiilisten polttoaineiden omnipotenssiperustaiseen hyödyntämiseen, idiotiakonsumersimin opeista juontavan käsittämättömän arroganssin synnyttämään kollektiiviseen pahuuteen, sekä toisten maapallolla asuvien kansalaisten tappamisen suunnitteluun ja toteutukseen pohjaavan läpinäkyvän ja keinotekoiseen harvainvaltaan perustuvan järjestelyn ja siitä seuraavan silkan typeryyden, välinpitämättömyyden ja keskinäisen kyräilyn mahdollistaman täysin epäinhimillisen menettelyn sekä sen väistämättä mukanaan tuoman ihmisten, eläinten ja luonnon lähes käsittämättömien kärsimyksien takia sinua kiusaavan, ja oikeasti muutenkin aika pirun kiusallisen kansakunnan pyyhkimiseksi tykkänään pois sinänsä muuten mukavasta todellisuussäikeestäsi. Annahan mennä! Onnea matkaan! Toivon menestystäsi, sillä en ole itsekään koskaan pitänyt Mc Donaldsin hampurilaisista. Kaiken muun haitan lisäksi, niissä on pahanmakuinen kastike.”

Rufuksen kirje jatkui vielä samaan aikaan kun Pankreas oli kirjoittamassa vastausta kirjeeseen.
Rufus sanoi:

Vielä eräs asia, vaikka en nyt usko ettetkö olisi päätellyt tätä aivan itse. Sanotaanpa nyt lämpimikseen kuitenkin. Nimittäin Higgsin hiukkanen. Olet aivan oikeassa siinä, että kaikkien maailmassa ilmestyvien sanomalehtien kummallinen tapa on julkaista samaisen sanomalehden materiaalia lähes päivittäin otsikoilla ”Tämä läpyskä 50 vuotta sitten”. Terveellistä on toki aika ajoin kysyä rehellisesti, että mitä vittua?

Mutta, jos muistat, niin sinua alempi virkamies ennen vanhaan neuvostossa oli näitä asimoviittejä. Vaikka minusta kyllä tuntui, että hän oli ainoastaan juoppo toimittaja. Mutta en nyt panettele hyvää virkailijaa. Muistathan kuitenkin, että tuo kronotaviksille syöttämäsi perhosefekti ei ole hyvää iltalukemista lapsille. Lisäksi asimoviittinen ajatus aikamatkailijasta… Niin, miksi niiden muuten aina pitää jäädä vangiksi johonkin aikaan, häh? Jos kerran mennään jonnekkin, niin ollaan sitten siellä, eikä saatana valiteta. Samaa tauhkaa tämä on kaikki, hitto vie. Niin, että tällaiset ”matkailijat” pyörisivät kommunikoimassa sanomalehtiartikkeleiden tai –mainosten avulla jotakin taas niin pirun tärkeää tulevaisuuteen on ajatus, josta sinäkin luopuisit, jos vain joskus noudattaisit kutsua ja tulisit uimaan. Voisimme näyttää sinulle pari uutta temppua. No, hyvä on. Jos sellaisia aikamatkailijoita on, niin aivan vitun sama! Itsepähän läksivät. Ikäväähän tuossa tietysti on se, että vasektomiapöydältähän VOI kadota, jos sattuu olemaan tulevan jälkeläisensä jälkeläinen, sattumalta. Omalta mokalta tuokin silti kuulostaa.

Tämä käy nyt hei vähän tylsäksi, mutta muistahan nyt joskus edes, että todellisuuden luonne on todellisuuden virheiden korjaaminen ja se tekee sitä haarautumalla, kuten hyvin tiedät, eikä juuri muuten. Koska sen ei hei oikeesti tarvitse tehdä muuta! Ei siitä sitten sen enempää. Niin, joo. Se hiukkanen. Se Higgsin hiukkanen. Se on ihan vaan kuule puuttuva hiukkanen. Samanlainen puuttuva hiukkanen kuin nyt kaikki muutkin puuttuvat hiukkaset. Ja se on muuten sitä tasan niin kauan kuin se edelleen puuttuu. Sitten, lopulta, kun se ei enää puutu, niin se on taas vain hiukkanen. Eikä sillä tee edelleenkään yhtään mitään. Toivottavasti tämä auttaa.

Jaa niin, esseesi: ”Päihteettömyys johtaa kehäpäättelyyn” sai toisen palkinnon eilen täällä. Kreditoin sinua tavalliseen tapaan. Hyvä läppä!
Ei muuta kuin sujuvia linjoja! Joko olet käynyt Rennesissä?

Toverisi, Ruu

Pankreas päätti oman kirjeensä, jota oli kirjoittanut samanaikaisesti lukiessaan Rufusin jatkuvasti täydentyvää kirjettä. Hän kirjoitti vielä kirjeen alle toivotuksen ”Puhtaita vesiä!”, sillä Rufusin vaimo oli delfiini ja Pankreas halusi olla kohtelias, vaikka hän muisti kyllä hyvin taannoisen selkkauksen Särkänniemessä. Tapaus oli vaatinut suurta diplomatiaa vähän joka taholta ja Rufus-paran siirtymisen delfinaariosta hiukan toisiin tehtäviin ja asemapaikkaan. Noh, ollutta ja mennyttä. Tärkeintä on rakkaus, Pankreas ajatteli ja napsautti viestin lähetysnappulaa vain muutamaa sekunnin kymmenystä myöhemmin kuin Rufuksen vastaus jo kilahti saapuneet-laatikkoon. Rufus ei ollut koskaan oikein osannut navigoida ajassa kovin tarkasti – voi johtua pitkästä altistumisesta Delfiinin MU:hun. Pankreas huomasi myös, että häntä hätyyteltiin vaivihkaa ja siirsi Rufusin vastauksen muistitikulle, sulki yhteyden ja tyhjensi välimuistin kaikesta mahdollisesta.

Kirjaston hätkähdyttävän amatsoonimainen Täti Ponteva naputti kynnellään paperilappua, jossa nettikoneen käyttöön sallittiin vartti. Pankreas hymyili ja sanoi: - Ei kai tämä meidän lupaavasti alkanut suhteemme nyt varttiin kaadu? - Vartteja riittää maailmassa kaikille, Pankreas sanoi erittäin pehmeästi. Täti Ponteva sanoi tätipontevaksi kaikenlaista, mutta Pankreas vain hymyili ja antoi amatsoonille taskustaan kaivamansa, nyt jo hiukan nahistuneen, mutta silti varsin kauniin Purple Hazen kukinnon sanomatta enää mitään, paitsi että väläytti vielä jonkinlaisen hymyntapaisen, joka kaikessa vaatimattomuudessaan tuntui sekin tuovan valoa hämärtyvään kirjastoon. Täti Ponteva katsoi hetken hämmentyneenä ja kääntyi sitten pois, kuin liian myöhään, varomattomasti, tietämättä mitä tekisi. Samalla hänen suuret rintansa heilahtivat ja niiden värinässä Pankreas näki jotakin hyvin kaunista: alun ja lopun, piin ja avaruuden peruskäsitteen, kaareutumisen dogman, elämän merkityksen. Rinnat osuivat ihan vain hivenen verran ja tahattomasti kotimaisten romaanien palautushyllyn kulmaan, jota Pankreas jäi katselemaan. Sitten amatsooni oli poissa.

- Me rakastamme toisiamme palavasti, Pankreas sanoi taakseen.
- Hänellä on vain eräänlainen De Bouviere -kausi.

Pankreas puhui nyt teineille, jotka odottivat koneelle pääsyä. – Hän rakastaa ja vihaa yhtä aikaa. Hän rakastaa ja pelkää. Omaa älykkyyttään, joka sulkee hänet pois kaikesta, jota hän niin kovasti haluaa. Ja tietysti sitä, että kun hänellä olisi mahdollisuus keskustella sen yhden ainoan älyllisesti samanveroisen kanssa, hän häkeltyy ja ryntää omaan hotelliinsa, vastapäätä minun hotelliani, jonka ikkunasta voisin nähdä hänet, mitä hän toivoo, mutta mitä minä en tee, koska en halua järkyttää häntä. Huoneessaan hän kai itkee ja masturboi, jonka jälkeen häpeää ja katuu, mikä on tarpeetonta ja murheellista. Haluaisin kertoa hänelle siitä. Tiedän, että jonakin päivänä tulemme yhdeksi olennoksi ja täytämme toisemme tämän todellisuuden mystisimmällä valolla, luoden jotakin uutta ja hämmästyttävää, ja se saa meidät molemmat syttymään täyteen potentiaaliimme, josta meillä kummallakaan ei ole vielä aavistustakaan. Mutta täyttymyksen aika ei ole vielä, hän totesi hiljaa.

Teinit olivat kuitenkin jo kaukana irc-galleriassa työstämässä itselleen jokainen hyvin samankaltaista uniikkia esteettistä olemattomuutta. Se piristi Pankreasta aina.

Lempeästi hymyillen Pankreas otti partalockseistaan jointin ja asteli hitaasti ovelle.
– Nyt on aika käydä Tupsussa, hän mietti ja sytytti samalla tulen Pankreas Pearliin.

No more her /

Esa mietti, tulisiko Jari paikalle.

Vartti-Jarin maailmassa kaikki nimittäin tapahtui vartissa. Oli siis täydellisen yhdentekevää, kuinka kauan jonkin asian suorittamiseen tai tapahtumiseen meni - kyseessä oli aina vartti. Jos Jari oli tulossa tai menossa, aikaa kului aina tasan vartti. Moni hämääntyi pitkään siitä, että kun Vartti-Jari sanoi tulevansa jonnekin tai tekevänsä jotakin vartissa normatiivisen maailmankaikkeuden suureiden sumentamien ihmisten todellisuudessa, he eivät kokeneetkaan kuluneeksi varttia, vaan joissakin tapauksissa (näin tarinat kertovat) tunteja, viikkoja, jotkut jopa vuosia. Erinäisten velkojen maksussa ja tietysti joidenkin muidenkin ihan tavallisten käytännön asioiden hoitamisessa tämä jossain määrin tuotti hankaluuksia myös Jarille itselleen.

Pankreas Kivi kuitenkin oli kertonut, näin Esa muisti, ettei Vartti-Jarin vartti ollut ollenkaan rinnastettavissa useimpien planeettaa kansoittavien kädellisten ymmärtämään neljännestuntiin, vaan (ja tässä kohtaa Pankreas oli ollut tavanomaisen epäselvä itsensä) jonkinlaiseen kollektiiviseen, delfiinin MU:sta peräisin olevaan, orgogalaktiseen yleiskvartaaliin, jota Vartti-Jarin ihmistajunta jonkin ihmeellisen sattumuksen kautta useimmiten noudatti. Ja koska Jari itse, ihmiseläimenä, oli tietysti huomattavan keskittymiskyvytön pystyäkseen (kuten delfiinit) hajoittamaan tajuntaansa käsittelemään niitä kuutta-potenssiin-kymmentä asiaa, jotka, kuten sanottu, tapahtuivat yhtä aikaa, vartissa, oli Vartti-Jari joskus itsekin ihmeissään ajan kulusta.

Esa päätti jatkaa matkaa.

Puristaen tiukasti vasenta kättään povitaskun päälle (jossa siis sijaitsi Marijuana Homegrowers Bible For Extreme High Yield Cultivation And Examination, by Fred Rosenbaum.) hän vain nyökkäsi Jarille kevyesti.

- Rössi on kai Tupsussa, Jari sanoi.

Esa nyökkäsi. Hän mietti hetken, eikä kysynyt koska Jari oli tiedon saanut. Vanhoja tuttuja.

He kai pyöräilivät Tupsuun, sillä Rovaniemellä poliisi sakotti autoilijoita lähinnä selvästä päästä ajamisesta, eikä kumpikaan ollut humalassa. Vielä.

Tällä välin Rössi oli todellakin saapunut Tupsuun, vartin myöhässä, millä siis ei, kuten tiedämme, ollut juurikaan väliä, oltuaan pari-kolmevuorokautisella turneella Kemijärvellä ja Pyhätunturilla slängäämässä teineille elmukelmuun käärittyjä lihaliemikuutioita hasiksena, mikä tunnetusti oli sippimiehille varsin oiva konsti hankkia itselleen hiukan maallista.

Tällä kertaa joku oli jopa hoksannut källin. Ja koska Rössi ei tietenkään ollut malttanut jättää Pyhän etelännaaraita sikseen, vaan linnoittautunut baaritiski-invawc-nelikymppisennartunhuone - sektorille liian pitkäksi aikaa, oli etelän hyppyritukka lihaliemikuution kaiketikin huonosti tukkaankäyvistä ominaisuuksista suivaantuneena käynyt sitten myös lyhyen painiottelun Rössin kanssa, mikä puolestaan oli päättynyt tuttuun tapaan myöskin jo aiemmilta vuosilta tutun sodankyläläisportsarin hyppyritukalle ihan syystäkin, mitäs riehumaan rupesi, antamaan niskapersehankihoitoon, josta Snadin turisti ei kai kuitenkaan ollut joutunut maksamaan ekstraa.

Vaikka pitäs, sanoi Rössi. - Ko eikösoo niinku se elämyskolomio, ku ensin kusetettaan, sitte veellään turpaan ja loppuun viijään viimisekki rahat? Hähä! Tai jos pääsee Kemijärven putkaan nii sielähän se vasta hiihtoloma kulluuki nätisti... Ei vain kyllä ole Kemptonissa tytöillä nii hyvät dösät. Ainakaan sillä yhellä, sinänsäkki ihan kelevollisen näkösellä, ja huom, huom, varsinki kokosella konstaapelittarella, jonka tapana on sielä kunnolla rankasta, jos poka on kehäkolmosen sisältä. Sillon kaunoja, kato, sieltä. Hähä! Saapi pamppua joku muuki välilä, häh?

Näin Rössi tarinoi, kun Esa, Vartti-Jari ja mukaan lyöttäytynyt Laakeri natustelivat hitaasti hörötellen ensimmäisiä oluitaan Tupsun sohvilla.

Emmie ikinä Rollossa tietenkään, Rössi sanoi äkkiä. Joku roti, se jatkoi.

Ja rehellisiä miehiähän tässä kaikki, sitäpaitti. Mites pojilla keikka?

Rössi oli selvästi jo kuluttanut rehellisesti duunissa töissä olevilta pojilta hyvillä kaupoilla hankitut rahat. Miten miehen naamassa voikin lukea niin isolla että vippiä vailla?

Esa puolestaan katseli kun pöydälle kumottiin purkillinen kapseleita, jotka sisälsivät lähinnä Pankreaksen itse väsäilemää lysegriinihappoa sekoitettuna gammahydroksidivoihappoon, sekä erinäisiä rauhoittavia, benzodiatsepaamja lähinnä. Kapselit ja pillerit katosivat pian pöydältä seurueen toimesta, osin taskuihin, mutta Esan huomaaman mukaan lähinnä suihin. Varsinkin Rössi keskittyi nauttimaan antimia niellen niitä yksi kerrallaan, murahdusten säestämänä ja oluella huuhtoen.

Esan piti olla jossakin, mutta hän ei muistanut missä.

Santa Wants YOu


Just dropped in…

To see what condition my condition was in

Pankreas Kivi oli hyvällä tuulella. Ilma oli kirkastunut yöllisen myrskyn jäljiltä ja pakkasta oli sopivat kolme astetta. Toisin sanoen, oli pakkasilma, joka on juuri tarpeeksi kylmä hidastamaan molekyylien liikettä ja siten siis tarjoamaan lämpöisemmän ilman sisältämille molekyyleille paljon paremmat mahdollisuudet tulla aistituksi, muttei kuitenkaan liian kylmä etteikö ulkona voisi liikkua. Hän astuikin pian ulos talostaan, otti korvansa takaa muhkean jointin Pankreas Pearlia, sytytti sen iskemällä Marttiinillaan kipinöitä aina lapikkaassaan kuljettamastaan magnesiumpuikosta, kiskoi henkeä kunnes jointin pää hehkui tasaisen punaisena ja sitten pöhäytti ilmoille kunnon pakkashönkäyksen, joka sisälsi noin kaksinkertaisesti normaalin ihmisolennon tainnuttamiseksi tarvittavan annoksen kannabinoideja.


Kuten aina Pankreas huomasi mielihyväkseen, että pystyi lajittelemaan jonkin aikaa sitten kertynyttä dataa asiankuuluville paikoille. Hän arkistoi puolitietoiseen mieleensä metamuistitagin, joka johti seuraavaan tietueeseen:


N-arakidonyylietanoliamidi, eli Ananamidi on aivoissa esiintyvä endogeeninen kemikaali, joka sitoutuu kannabinoidi -reseptoreihin. Sen täydellinen tehtävä on toistaiseksi osittain epäselvä, mutta yksi merkitys sille on aivojen dopamiinitason ja kehon sisäisten ärsykkeiden hienosäätelijä. Kannabinoidireseptorit ovat aika tavanomaisia G-proteiinikytkentäisiä reseptoreja, joiden ligandit tunnetaan kannabinoideina. Nämä vaikuttavat elimistössä sitoutumalla solujen erikoistuneisiin valkuaisainemolekyyleihin, jolloin niiden toiminta muuttuu nähtävästi aina elimistön tarpeen mukaan. Kannabisreseptoreja on tiettävästi kahta eri tyyppiä, joista toiset (CB1-reseptorit) sijaitsevat aivoissa ja sitovat psykoaktiivisia kannabinoideja ja (CB2-reseptorit), puolestaan paikantuvat perifeerisiin kudoksiin ja sitovat enemmän ei-psykoaktiivisia kannabinoideja. Kannabisreseptoreja on todettu alkeellisilla eläimilläkin, joten fylogeneettisestä jakautumasta voidaan päätellä, että niillä on tärkeä biologinen tehtävä. Elimistön kannabinoidireseptoreilla ja endokannabinoideilla on nykyään merkityksellinen rooli monissa ihmisen elintoiminnoissa.


Noin, mietti Pankreas. Kaiketi tuosta ainakin osia löytyy tarvittaessa, ei sitä koskaan tiedä. Aina kannattaa hoitaa synapsijärjestelmäänsä. Ei siitä haittaakaan ole.


Kerta kaikkiaan Pankreas oli nyt erittäin hyvällä tuulella.


Sankka savu- ja höyryilvi peitti hänen kasvonsa hetkeksi ja jäi sitten leijailemaan paikoilleen kunnes muutaman sekunnin kuluttua kohosi hivenen ylöspäin ja suunnisti kohti poliisiasemaa. Se lisäsi Pankreaksen mielihyvää entisestään. Hän oli huomannut jo jokin aika sitten, että tiettyyn aikaan päivästä, yleensä aamuisin, hänen talonsa sijainti ja sitä ympäröivä mikroilmasto oli sellainen, että tuuli puhalsi pihan eräästä aivan tietystä paikasta täsmällisesti suoraan Rovaniemen poliisilaitoksen ilmanottoventtiileihin. Pankreas ei luonnollisestikaan pitänyt tätä ilmiötä sattumana ja pyrkikin hyödyntämään mahdollisuuden aina kun siihen oli pienikin tilaisuus. Muutenkin Pankreaksen mielestä oli jotenkin ironisen mukavaa asua hyvin lähellä poliisilaitosta, paitsi että se oli jotenkin turvallisen oloista, se toi mieleen ajatuksen joka sanoiksi muunnettuna olisi kuulunut kutakuinkin ”niin se maailmankaikkeus vaan toimii”, ja jota Pankreas ajatteli usein, vaikkakaan ei sanoiksi muunnettuna, vaan luonnollisten ja alkuperäisten ylempien symbolien avulla, jotka muuten sivumennen sanottuna ovat erittäin tärkeä asia hallita, jotta voisi edes kuvitella ryhtyvänsä opiskelemaan delfiinien kieltä.


Hän laittoi kuulokkeet korvilleen ja napsautti whyPodinsa päälle. whyPod oli Pankreaksen erikoisvalmisteinen, fataalisen depressiivinen iPod, johon oli asennettu erään nerokkaan ja luonnollisesti umpihullun teheranilaisen insinöörin luoma satunnaismuuttujasovellus ja joka aina käynnistettäessä kuulutti ensimmäisenä kaiuttimista arabiaksi:”On vain yksi Manowar ja Eric Adams heidän laulajansa!”. Lisäksi, kuten tietyllä tavalla depressiiviset ihmismieletkin, Pankreaksen whyPodin ydinohjelmisto oli tavattoman herkkä aistimaan muutoksia planetaarisessa värähtelykentässä reagoiden noihin muutoksiin myöskin ihan samaan tapaan kuin depressiiviset ihmismielet: täysin tiedostamatta ja yleensä oikeaan, eli kulloisistakin vaihtoehdoista juuri siihen pahimpaan mahdolliseen, osuen. Nyt whyPod, joka yleensä tähän aikaan vuodesta suostui soittamaan vain ja ainoastaan Sisters of Mercya, valitsikin satunnaismuuttujasovelluksensa avulla Pankreaksen kuultavaksi industrialtrashia ja gangstarappia yhdistelevän Subhumanus-yhtyeen esittämän, enimmäkseen velkojen perinnästä kertovan herkän balladin ”Kaikin tarpeellisin keinoin”. Tätä Pankreas piti äärimmäisen hyvänä ennusmerkkinä ja tulkitsi ajan olevan erittäin suotuisa pienelle kävelyretkelle.


Yöllä oli satanut lunta, mikä Napapiirillä oli toki yleistä tähän aikaan vuodesta, mutta mikä yhdistettynä lumisateen loppumiseen päivän ajaksi (ei niin yleistä, sillä päivä Napapiirillä joulukuun alussa kestää vain muutamia tunteja) myöskin mahdollisti erinäisten ley-line -geometriikkaan liittyvien tutkimusten teon luonnonvalossa.


Pankreas piti Napapiiristä ja Rovaniemestä kovasti, toisin kuin esimerkiksi Esa Ferdinand Ukkonen, joka epäonnekseen oli ajautunut työkseen promotoimaan Rovaniemeä aitona Joulupukin kaupunkina – ja vihasi työtään melkoisesti. Pankreasta huvitti erityisesti Joulupukki – hänen tapanaan oli asettautua katselemaan Napapiirin Joulupukkimaan keskusaukiolle, rehellisesti reiluissa deeleissä, lähes epileptisesti vilkkuvia jouluvaloja, joita oli ahdettu yhteen valtavaan joulukuuseen varmuudella tuhansia kappaleita ja kuuntelemaan samalla joululauluista sovitettuja marssilauluja, joita tulvi joka puolella aukiota olevista kaiuttimista. Kuvasta puuttuivat ainoastaan tonttujen rivistöt, jotka ryhdikkäinä uniformuissaan, Johtajalleen uskollisina ja fanaattista tahtoa puhkuen kohottaisivat kätensä Joulupukkitervehdykseen marssiessaan täsmällisessä järjestyksessä ohi Joulupukin tornin, johon muuten oli kuin olikin kiinnitetty valtava kuva Pukista itsestään. Nuo tonttujen rivistöt tosin oli suhteellisen helppo kuvitellakin, sen verran absurdi tunnelma paikassa vallitsi. Pukin kuva, joka oli muuten otettu siten, että seisoitpa missä kohtaa aukiota tahansa, Pukin katse tuntui kohdistuvan juuri sinuun, peitti koko tornin ja koko aukion halkaisi kuvitteellinen maahan merkitty Napapiiri, jonka ylittämisrituaaleissa japanilaiset turistit kuvasivat toisiaan.


Pankreaksen mielestä kokonaisvaikutelma oli sen verran outo, että vähänkään mystiikkaan ja varhaisiin symboleihin perehtyneelle kokemus antoi todellakin paljon ajattelemisen aihetta. Pankreas suosittelikin (kuten myös Esa joskus vaikkakin vastoin todellista mielipidettään) kaikille tapaamilleen henkilöille käyntiä Napapiirin Joulupukkimaassa, se oli Pankreaksen mielestä yksi niistä asioista, jotka jokaisen itseään kunnioittavan psykedeliaharrastajan oli elämänsä aikana koettava ainakin kerran. Herkemmällä psyykkeellä varustetuille tämä huvitus voi tosin olla vaaraksikin, sillä tuossa paikassa oleskelu voi nimittäin helposti laukaista myös paniikkihäiriökohtauksen, jopa sellaisissa miedoissa, pienissä puolen jointin pehmoisissa. Puhumattakaan niistä kemikaalimääristä, joita Pankreas käytti ihan vaan huvikseen – eikä vaikkapa esimerkiksi tutkiakseen Suurten Muinaisten Hullujen Jumalolentojen salaisuuksia professionaalimmassa mielessä, mihin taas tarvittiin annoksia, jotka eivät paitsi tapa, myös herättävät sinut tappamisen jälkeen uudelleen henkiin, tappavat uudelleen, herättävät taas takaisin ja tappavat vielä ainakin kerran. Joten Joulupukkia kohtaan on jokaisen psykonautin aina syytä harrastaa sopivaa kunnioitusta, ellei sitten halua päätyä pehmeiden seinien keskelle kuuntelemaan päänsisäisiä tipetipetiptap-tyyppisiä jollotuksia koko lopuksi aikuisiäkseen.


Tänään Pankreas päätti kuitenkin suunnata kävelyretkensä toiseen tärkeään kohteeseen Rovaniemellä, Ounasvaaralle, jonka korkein huippu muuten on Pankreaksen mukaan kuvattuna erittäin merkityksellisessä Nicolas Poussin -nimisen taiteilijan teoksessa Et in Arcadia Ego (1638), tai Sheapareds of Arcadia, jolla nimellä taulu myöskin usein mainitaan, kuinka vain. Teos on siinäkin mielessä merkityksellinen, että se liittää saumattomasti (tietysti Da Vincin Viimeisen ehtoollisen lisäksi) Joulupukin palvonnan linkiksi vielä selvittämättömien vihjeiden sarjassa, joka vääjäämättä johtaa Temppelinritarien varjelemien salaisuuksien, lähinnä Graalin maljan eli Jeesuksen ja Marian sukupuun tai Kuningas Salomonin aarteiden tai yleensä nyt sen sellaisen jäljille.


Koska Rovaniemen ainoa bussilinja nro. 5 ei sillä hetkellä kulkenut, eikä luonnollisestikaan olisi muutenkaan kulkenut kuin kappaleen matkaa toivottuun suuntaan, kuten se teki aina, syistä joita edes Pankreas ei tiennyt. Bussilinja nro.5, jonka vaihtolippu Rovaniemen toiseen ainoaan todellisessakin elämässä kulkevaan bussilinjaan nro. 14, joka ei siis tosin ollut Rovaniemen bussilinja lainkaan, vaan Muurolan, maksoi 6 euroa oli legendaarinen myös siksi, että joistakin metafyysisistä välttämättömyyksistä johtuen se oli aidosti todella onnistunut kaikessa epäonnistuneisuudessaan: se oli valtavan pitkä linja, joka yhdisti kaksi Rovaniemen kaukaisinta kaupunginosaa, joissa asuvat ihmiset eivät halunneet olla missään tekemisissä siinä toisessa kaupunginosassa asuvien ihmisten kanssa, vaan keskittyivät rähisemään kumpikin joukkio omassa, täsmälleen samanlaisessa lähiökuppilassaan, joilla mitä ilmeisimmin oli sama omistaja, joka ymmärrettävistä syistä joutui elämään eräänlaista kaksoiselämää, salanimine kaikkineen.


Ja kun linja vielä oli suunniteltu erittäin suurella entusiasmilla ja tehokkuudella optimoimaan pitkän matkan vaatima nopeus siten, ettei se juurikaan pysähdellyt, se ei palvellut tosiasiassa yhtään ketään, mikä tietysti oli harmillista, koska linjan vuoroja lisättiin jatkuvasti jotta ihmiset käyttäisivät linjaa enemmän. Ehkä niistä voidaan lopulta konstruoida näppäriä opiskelija-asuntoja, kaikki on mahdollista, Pankreas mietti. Luonnolla on tapana korjata itsensä.


Pankreas päätti siis tosiaankin jälleen kerran kävellä koko matkan vaikka edessä olisi vielä jonkin verran kiipeämistäkin. Eräs Rovaniemellä asumisen kiistattomimmista eduista on jatkuvasti kasvava fyysinen kunto sekä kyky sietää suurella taajuudella vaihtelevia fysikaalisia olosuhteita julkisten liikennepalveluiden ja kunnallistekniikan optimoinnin ansiosta. Elämä on sitä mitä kulloinkin teet, mietti Pankreas ja kiipesi kohti Ounasvaaraa.


Selventääksemme hieman Pankreaksen mietteitä Nicolas Poussinista ja Ounasvaarasta, todettakoon niille, joita Da Vinci -koodit eivät kiinnosta (ja joiden ei ehkä siis pitäisi jatkaa Pankreakseen tutustumista tämän pidemmälle, paitsi jos haluavat aidosti rankaista itseään jostakin pahasta teostaan) lyhyesti vain, että kyseinen Poussin on varsin kaunis, maisemallinenkin teos, jota säilytetään Louvressa (se on se suuri museo Ranskassa), mutta että siinä eivät ikävä kyllä näy tissit.


Muille halukkaille voidaan kenties tässä vaiheessa vielä kertoa, että kyseinen teos ja sen enigmaattinen latinankielinen motto Et In Arcadia Ego, ovat antaneet paitsi vakaville taiteentutkijoille, myös hivenen vapaampaa tulkintaa harrastaville tutkijoille, niin sanoaksemme, aika paljon, vaikkapa nyt betonia arkkuun.


Teoksen sanotaan sisältävän vihjeitä Jeesuksen ruumiin jäännösten olinpaikasta ja, tuota, oikeastaan nyt vähän kaikesta muustakin ja totuus, kuten Pankreas sen sanoo – on kaikkea tätä, kaikkea tuota ja vieläpä vähän lisää. Esimerkiksi teoksen mottoa on selvitelty maailman johtavien krypto- ja piilosanatyyppisten ristikoiden taitajien toimesta tarkoittamaan anagrammina esimerkiksi: I! Tego arcana Dei, eli Väisty, säilytän Jumalan salaisuutta, tai lisättynä täydelliseksi latinan lauseeksi sum-päätteellä: Arcam Dei Tango Iesu, eli: Kosketan Jumalan – Jeesuksen hautaa.


Pankreas itse puolestaan esitti hiljattain Saunier societyn kokouksessa pitämässään esitelmässä Rennesissä, anagrammin tulevan hänen tutkimuksiensa mukaan Itä-Bulgariaa 200-luvulla kansoittaneen varsin huonosti tunnetun traakialaiskansan käyttämästä tavasta kirjata latinaa traakialaisittain ja tarkoittavan vapaasti englanniksi käännettynä suurin piirtein: All your base are belong to us, minkä Saunier-seurailijat innokkaasti merkitsivät mutisten mustiin muistikirjoihinsa.


Poussinin teoksesta Pankreas kertoi lisäksi, että vaikka vasemmalta lukien toisen paimenen varjon merkityksestä tehty yleinen tulkinta onkin uskottava, se ei tee sitä oikeaksi. On hivenen liian helppoa, sanoo Pankreas, tulkita varjon merkitykseksi jotakin niin lällyn ylimalkaista kuin taiteen itsensä (teoksessa naisfiguurin representoimana) raison d’être kommunikoida kaikennäköistä töttöä ihmisille noin niin kuin yleensä ja kuoleman takaa ja jaadijaadijaa ynnä sen kaltaista humanistista höpötykseen ja lohdulliseen hötsöntötsöön perustuvaa tulkinnallista silittelyä. Ei edes Poussin voinut olla niin vitun nössö, Pankreas todistaa. Toinen tulkinta, jossa varjon muodostama käsivarren ja pystyyn ojennetun etusormen (jota voit verrata esim. Da Vicin ehtoolliseen, jos viitsit) symboli liitetään Johannes Kastajaan on sekin sinänsä uskottavaa, koska katoliselle kirkolle piruilu sillä lailla ihan hiljaa vaan ja vaivihkaa, inkvisition samalla kolkutellessa jo ateljeen ovia oli kai tuohon aikaan suosittua ja luultavaakin, muttei aina niinkään totta, paitsi sattumalta hiukan, kuten kaikki, sanoo Pankreas.

Sen sijaan jos satut asumaan Rovaniemellä, huomaat pian, että Joulupukki, eli Pyhä Nikolaus, esitetään lähes aina täsmälleen samanlaisessa asennossa, oikea käsivarsi oudolla tavalla vääristyneessä kulmassa ja etusormi ojennettuna, hiukan perspektiivistä irrallaan. Pankreaksen mielestä sattumaa on vain ajankohta, eikä sekään kovin paljon. Tietyillä symboleilla ja tavoilla ilmaista kätkettyjä salaisuuksia on nimittäin tapana tulla esiin aina uudelleen ja uudelleen, vaikkei juuri tämän Joulupukkia esittävän kuvan tekijä sitä tiedostaisikaan. Pankreaksen mukaan paljon vaikeampaa kuin varmistaa minkä tahansa asian säilyminen valtavan mittavia aikoja, on estää niitä tekemästä niin. Kaikki kun todellakin tuppaa putkahtamaan esiin jossakin vaiheessa aina jossakin, se kun kuuluu universumin olemukseen, eikä sitä oikein voi estää tapahtumasta. Jopa sen hidastamiseen edes nyt sanotaan vaikka kymmeneksi vuosisadaksi tarvitaan melkoisia salaliittoja, valtiobudjettien verran rahoitusta ja järjettömyyksiin asti vaivaa.


Nikolaus itse muuten, Pankreas sanoo, oli eräs smyrnalainen irstailija, joka hankki itselleen kolme vaimoa lahjomalla heidät ulos bordellista säkillisellä kultakolikoita. Nikolauksen pyhimysperinne puolestaan ei ole mikään ihme, mieshän oli upporikas. Joka tapauksessa, ns. Joulupukkitervehdys, jonka siis voi hyvin tietyissä olosuhteissa kuvitella tonttupataljoonan tai prikaatin suorittamaksi, on Pankreaksen mukaan hyvin merkityksellinen symboli ja liittyy paitsi Graalin maljaan, myös aivan tiettyyn geometriaan. Jos esimerkiksi, ja tämä on helpoimmasta päästä Pankreaksen esimerkkejä, nimittäin Etelä-Ranskassa sijaitsevista Rennes Le Cheteu´n liepeillä toimineista Temppelinritareiden linnoitusten muodostamasta kolmiosta otetaan kartalla keskipiste ja vedetään siitä suora linja Ounasvaaraan, Napapiirille, huomataan, että tasakylkisen kolmion kolmas piste sijoittuu aika tarkkaan Kuolleen meren lounaisrannalle, Khirbet Qumranin muinaisen kaupungin kohdalle, josta, kuten monet tietävät, viisikymmenluvulla kaivettiin esiin eräitä kääröjä, joiden todellisen sisällön katolinen kirkko on aika hyvin onnistunut tähän mennessä salaamaan erinäisillä hämmennyksillä ja huijauksilla.


Pankreas katseli alas Ounasvaaralta, jonne oli juuri kiivennyt, kohti Napapiiriä ja mietti. Kaiken kaikkiaan Rovaniemi on varsin kiinnostava ja keskeinen paikka maailmassa – on suuri onni asua juuri täällä, Pankreas mietti.


Niin se maailmankaikkeus vaan toimii, hän mietti sitten ensin delfiiniksi ja sitten sanskriitiksi.

Sitten Pankreas ryhtyi hitaasti laskeutumaan takaisin kohti keskustaa ja sytytti neljännen jointin.


Luku B, jossa ei ole mitään mielenkiintoista


- Kuri pitää olla, kuri. Muuten menee yhteiskunta nurin, Pankreas rallatteli ja leikkeli supercropatun Sensi Starin alalehtiä sidottuaan koko kasvin kukkivat osat eräänlaiseen verkkoon siten, että kukinnot saivat parhaan mahdollisen valon Pankreaksen 1000 watin suurpainenatriumlampusta, joka oli koteloitu ns. cool tube –ratkaisuun, jossa tuuletusilma kulki lasiputken läpi, jonka sisällä polttimo sijaitsi viilentäen polttimoa varsin tehokkaasti.


Tämän Esa oli myös lukenut kirjasta Marijuana Homegrowers Bible For Extreme High Yield Cultivation And Examination, by Fred Rosenbaum, muttei oikein ymmärtänyt milloin ja miksi. Hän kuitenkin muisti, että kirja olisi peräisin Pankreakselta, mutta tässä hänen muistonsa hyppäsivät ikävästi hiukan. Ne sijaitsivat jälleen edellisen päivän sijasta seuraavassa päivässä. Esa ei ihmetellyt tätä, mutta mietti, milloin kyseinen informaatio tulisi tapahtumaan niin, että siitä voisi irrottaa ne osat, joita muistikuvat eivät kunnolla kattaneet. Muistikuvilla kun on se piirre, että niistä on vaikea purkaa oikein mitään spesifiä, jos sitä ei alun alkaen ole tarkoituksella yrittänyt painaa mieleen.


Kun Pankreas sai latvomistyön valmiiksi, hän otti esiin pillerinpyörityslaitteen – varsin sofistikoituneen sellaisen ja avasi arkun jossa säilytti psykoaktiivisilla yhdisteillä suoritettavaa aikamatkailua varten tarvittavia kemikaaleja. Pankreas oli pitkään ollut asian harrastaja, aina perustamastaan Kuosikerhosta lähtien – ja mikäpä siinä, niillä eksperimentointi oli paitsi no, jos ei aina aivan hauskaa, kuitenkin aina tarpeeksi mielenkiintoista.

Tosin, suurin osa Pankreaksen saavuttamasta tietämyksestä erilaisten yhdisteiden avulla suoritettavasta aikamatkailusta oli peräisin Yhdysvaltojen puolustushallinnon vuosikymmenten aikana joko suorittamista, suoraan tai epäsuorasti rahoittamista, tai muuten vaan hallinnoimista tutkimuksista siitä, voisiko eräitä hallusinogeenejä käyttää supersotilashankkeisiin, aseteollisuuteen, vakoiluun tai muuhun kätevään, ja perustui kahden aika erikoisen taidon hallintaan, jotka taas olivat hiukan epävarma tekijä koko prosessissa.


Pitkään kyseiset menetelmät olivat olleet hankalia toistaa, hyvin salaisia (muka) ja kaikille osapuolille aika epämiellyttäviä. Suurin osa projekteista olikin lopetettu ja kaikki niitä koskeva aineisto tuhottu, mikä tietysti tarkoittaa sen varmistamista, että kyseinen materiaali on hyvin pian vapaasti kaikkien saatavilla internetistä, jos vain tietää mistä ja miten etsiä. Pankreas törmäsi moneen näistä toteutetuista tutkimuksista ja yhdisteli niitä pariin muuhun aika eksoottiseen kokeiluun etsiessään materiaalia Kuosikerhoa varten, ja tuli siinä sivussa kehittäneeksi kohtuullisen toimivan aikamatkustustavan ja keskittyi nyt kehittämään yhdistettä käyttökelpoisemmaksi erään ihan mukavasti maksavan amerikkalaisen lakifirman laskuun. Nimittäin, edes kohtuullisen tarkka, aikamatkustustapa, oli se sitten psykoaktiivisesti indusoitu tai ei, osoittautui erittäin tuotteliaaksi mikäli faktat todella voitiin jälkikäteen varmistaa.


Esimerkiksi alibiksi riitti hyvin, jos muisti hyvin tarkkaan muutoin merkityksettömiä tapahtumia. Tiesi esimerkiksi täsmälleen, milloin jossakin kaupunginosassa alkoi sataa vettä – oli psykoaktiivisesti indusoidulla aikamatkalla vain katsonut kelloa tietyllä hetkellä; siinä koko niksi. Näistä tiedoista voitiin kehitellä oikeastaan mitä tahansa. Tuottoisaa, valtavan tuottoisaa. Ja mahdollisti osittain Pankreaksen muita harrastuksia.


Ensimmäinen näistä menetelmistä, siis se, jolla aikamatkaaja pystyi palaamaan menneisyyteen, oli huomattavasti toista tapaa helpompi ja voidaan toki saada aikaan, ainakin jossain määrin, myös pelkästään korkealla keskittymisen asteella, mediaatiolla, hypnoosilla tai oikeastaan millä tahansa transsitiloja aiheuttavalla metodilla. Pankeras ja Esa käyttivät siis tätä ensimmäistä menetelmää testatakseen Pankreaksen erästä kehitysasteella olevaa oikeustieteellistä käyttötarkoitusta varten suunnittelemaa palveluratkaisua.


Toinen menetelmä puolestaan, tulevaisuuteen matkaaminen, oli hankalampaa. Ilmiöparin hallitsevampi (ja taaskin hankalampi) osa tunnetaan usein nimellä farseeing, ja on hyvin tunnettua esimerkiksi uhkapelaajien keskuudessa. Siinä ilmiön kokija saa lyhyen, usein sumean häivähdyksen usein hyvin lähellä sijaitsevasta tulevaisuudesta, kunhan on ensin onnistunut kehittämään tarpeellisen flown, esimerkiksi onnistumalla monessa peräkkäisessä nopanheitossa tai rulettikierroksessa. Farseeing on myös etäistä sukua ilmiöparin toiselle puoliskolle: erittäin vaikealle ja huomattavaa harjoitusta vaativalle tavalle tulla erittäin helposti erittäin hulluksi. Tämä tapahtuu indusoimalla voimakkaasti selkounta muistuttavaa tajunnan tilaa, eli tunnetummin lucid deaming -ilmiötä, mutta täydellisessä valvetilassa täydellisellä kontrollilla.


Selkounessa, eli tilassa, jossa unen näkijä ymmärtää olevansa unessa, on kohtuullisen helppoa aivan kohtuullisella harjoittelulla ryhtyä hallitsemaan untaan ja muokkaamaan mitä tahansa näkemäänsä erilaisia tapahtumia ja asioita synnyttäen, tai oikeastaan siis tehdä ihan mitä tahansa: luoda tyhjästä materiaa, hajoittaa ja hallita näkemäänsä ja kokemaansa todellisuutta – siis leikkiä eräänlaista ihmisjumalaa. Kyseessä ei tässä tapauksessa kuitenkaan ole selkouneen meno, edes suoraan valvetilasta (eli niin sanottu WILD, Wake Indused Lucid Dream -tila eli tutummin joillekin LaBergen ilmiö), vaan täydellisessä valvetilassa suoritettu omien sisääntulevien signaalien, kuten eri aistielimien tuottaman datan, täydellinen hallinta. Tämä on tavattoman vaikeaa, mutta pitkällä harjoittelulla ja varsinkin sopivilla kemikaaleilla aivan mahdollista ja ihan yksinäänkin, ilman aikamatkoja mahdollistavaa yhdistymistä ennaltanäkemisilmiöön, mahdollistaa monia, varsinkin Pankreaksen mielestä aivan järjettömän huikeita juttuja.


On nimittäin hyvin ikävää, jos vaikkapa aivan rauhassa puiston penkillä istuskellessa jokin kuumottava tai muuten epämiellyttävä näkökentässä oleva häiriötekijä, vaikkapa puistoa kyttäävä poliisiauto, haittaa muuten täydellistä kunnon juusto-kinkku-maksapasteijasämpylästä, suklaasta, kymmenprosenttisesta oluesta ja jättijointista koostuvaa hienoa lounashetkeä. Tällöin on puolestaan erinomaisen kätevää, jos häiriötekijän voi poistaa sulkemalla sen tuottamat signaalit omasta tietoisuudestaan ja kehittämällä tilalle jotakin paljon viihdyttävämpää, kuten esimerkiksi kesyjä hyppeleviä jäniksiä tai alastomia, nurmikentällä kirmailevia pikaluistelijanaisia.


Tämä toimii hyvin myös rumiin rakennuksiin, epämiellyttäviin ihmisiin ja tylsään maisemaan. Pankreas kertoi kerran huvikseen tehneensä Kemijärven keskustasta hiukan Cannes-tyyppisen hiekkarantabulevardin, jollaisista Pankreas piti kovasti ja josta olikin tullut oikein idyllinen, mutta juuri sen verran liian suuri ja yksityiskohtainen, että sen hallinnoiminen oli tullut ensin vaikeaksi ja osoittautunut sitten mahdottomaksi.


Lopulta oli käynyt selväksi, ettei Pankereas ollut pystynyt palauttamaan Kemijärveä entiselleen ja vielä pahempaa, nyt kyläpahanen näytti pysyvästi Pankeraksen kokemassa todellisuudessa siltä, kuin Kemijärven keskusta olisi kaikkine kemijärveläisineen törmännyt valtavalla voimalla eteläranskalaiseen rannikkoon kammottavan tuhoisin seurauksin. Näkymä jäi voimaan, eikä Pankereas sen vuoksi enää mielellään käynyt Kemijärvellä, mihin toisaalta ei ollut oikeastaan mitään syytäkään, sillä alun perinkin jotenkin säälittävällä ja turhalla tavalla lähes kaikessa epäonnistumaan onnistunut kaupunkiparka oli sittemmin lakkautettu kaikissa muissakin todellisuuksissa kokonaan, mikä toisaalta oli lähes kaikille varmaankin vain hyväksi. Paitsi tietysti kemijärveläisille, joista nyt ei liene suurtakaan väliä.


Jos nimittäin jätetään huomiotta se pieni epämiellyttävä seikka, että johtuen Kemijärven lakkauttamisesta kemijärveläiset pakenevat nykyään entistä useammin Rovaniemelle perustelemaan varsin yhdyssanavapaita omakustannesanomalehtiä, joihin sitten kirjoittelevat kammotavan tylsiä artikkeleja, jotka koskevat lähinnä moottorikelkkailua. Pahimmillaan tätä voi jatkua jopa vuosikausia. Onneksi vain hyvin harvoin tällaisen ”lehden” rahoitusmalli sallii läpyskän kotijakelun lisäämään entisestään postiluukusta tunkevan saastan määrää ja ilmaisnoutopisteethän taas puolestaan tarjoavat Rovaniemen kunnioitetuille ammattikuosaajille, eli tuttavallisemmin pehmeän pullon arskoille, hyvää eristysmateriaalia, jonka voi levittää alustaksi penkeillä istuskelua tai pitempääkin majoitusta ajatellen.


Tästä kuitenkin pääsemme todellisuuden muokkaamisen sinänsä hienon taidon pienehköihin varjopuoliin. Signaalien sulkeminen muokkaajan omasta tajunnasta ei poista niitä tietenkään yhtään mistään muualta, vaan on päinvastoin varsin tuskallista huomata ruman rakennuksen edelleen sijaitsevan vanhalla paikallaan juoksennellessaan sen kohdalla muokatussa todellisuudessa kulkevaa varjoisaa metsäpolkua iloisesti pompahdellen, unohdettuaan onnellisesti signaalien muokkaamisen kyseisen ruman rakennuksen osalta. Eikä rentouttavalta tunnu edes jättijointin sytyttäminen makoisan lounaan päälle, kun samalla äkkiä havaitsee ohitseen hyppelevien kesyjen jänisten muuttuvan kuumottavaksi poliisiautoksi. Tietysti nämä ovat lieviä ongelmia sen rinnalla, mitä pahimmillaan voi kuvitella sattuvan jos omaan, henkilökohtaiseen todellisuuteen kohdistetut muokkaukset pääsevät holtittomiksi ja ikävä totuus onkin, että monissa mielisairaaloissa oleskelee pysyväisluontoisesti henkilöitä, jotka joko näkivät kovasti vaivaa tämän taidon hankkimiseen tai jostain maailmankaikkeuden ikävästä oikusta oppivat kyvyn luonnostaan ja joutuivat sen vuoksi jonkinasteisiin tai ikävä kyllä usein aika pahoihin ja epämiellyttäviin vaikeuksiin.


- Ota tämä pilleri ja niele se. Tarvitsen hiukan apua erääseen tutkimukseen, Pankreas oli sanonut.


Esa otti pillerin varovasti ja katsoi sitä. Se oli syaaninsininen, paksu ja pyöreä tabletti, johon oli painettu tunnus.


- Tässähän on Keskustapuolueen logo, Esa sanoi.

- Niin, no joo.

- Niinpäs onkin, Pankreas sanoi.

- Mutta ei se oikeastaan haittaa, se vähän niin kuin kuuluu asiaan, jos sitä oikein miettii, hän jatkoi.


Esa epäröi hetken mutta nielaisi sitten pillerin ja hörppäsi Pankeraksen ojentamasta lasista päälle kirkasta nestettä, joka maistui Spriten ja Rössin valmistaman lömpin yhdistelmälle. Esa katsoi Pankreasta kysyvästi lasi kädessään.


- Sekin kuuluu asiaan. Eikä ole edes pahaa.

- Ota tuosta Dr. Pepper, jos siltä tuntuu.

Pankreaksen entertaining areaksi kutsumassa huoneessa oli suuri tynnyrinmuotoinen kylmäsäiliö, joka yleensä oli vähintään puolillaan limutölkkejä. Mitä ilmeisemmin Rantavitikan siideripalvelu, eli Rantsun Ritsaajat Ry toimitti siihen jatkuvasti täydennystä.

- Nyt voidaan hetki rauhoittua. Ai niin, ota tuosta vielä muffinssi ja pane se taskuusi. Se on aivan tavallinen muffinssi, Pankreas sanoi puolittain keittiöstä.


Esa ei ymmärtänyt, mutta päätti olla kysymättä. Hän otti korista muffinssin ja kävi laittamassa sen päällystakkinsa sivutaskuun. Pankreas oli sillä välin sytyttänyt suuren kynttilän, jonka hän asetti lautaselle keskelle lattiaa. Hän kaivoi jostakin pari valtavan suurta tyynyä ja viittasi kädellään Esan istumaan. Pankreas asetti matolle kynttilän viereen laatikon, jossa oli jointtipapereita, erilaisia filttereitä ja tipsejä, erinäistä asiaan kuuluvaa ja kuulumatonta sälää sekä tietenkin pussillinen hyvää Sensi Staria ja toinen, suurempi pussukka edellisen kesän satoa: kuuluisaa Pankreas Pearlia.


- Kääri vaikka jopo siinä ajan kuluksi. Kestää vähän aikaa ennen kuin voimme aloittaa. Minä ajattelin soittaa sillä aikaa vähän theraminia, Pankreas sanoi ja veti esiin toisen ison laatikon, joka sisälsi kenties maailman vaikeammin soitettavan soittimen, sitä kun ei kosketettu soitettaessa lainkaan.


- Mistä johtuu, että muistaa asioita, jotka tapahtuvat tulevaisuudessa?, Esa oli kysynyt.

Pankereas oli silloin pyytänyt häntä räpsyttelemään valokatkaisinta, sillä niin kannatti Pankreaksen mielestä muutoinkin tehdä aina silloin tällöin. Unessa valokatkaisimet eivät sillä lailla reagoineet. Ja kelloja oli vaikeampaa tulkita - niin ja teksti saattoi olla hankalalukuista. Mutta valokatkaisimet ovat hyviä, Pankreas sanoi. Ja jos muisti tehdä sitä valveilla, siis räpsytellä katkaisimia, muisti sitä tehdä unessakin – josta saattoi päätellä helposti olevansa unessa ja lähteä sitten vaikka lentoon. Tai bordelliin Karibialle, kuten Pankreas sanoi. Miksi lennellä tarkoituksettomasti kun voi näppärästi hankkiutua siisteille mestoille? Vaikka Goalle, tai jonnekin. Täysin ilmaiseksi, vieläpä. Katkaisimet kuitenkin reagoivat kuten kunnon katkaisimien tulee: ne katkaisivat. Ja vieläpä ikään kuin kaupan päälle, sytyttivät valot kiltisti kun niitä napsautti uudelleen.


- No, kuitenkin, Pankreas sanoi. Sitä kannattaa tosiaan muutenkin aina pitää taskussaan muffinssia, se on siihen tarpeeksi neutraali, eikä aiheuta ikäviä tuntemuksia, juurikaan ainakaan, Pankreas sanoi.


– Jos nimittäin joutuu ikävään tilanteeseen, eikä oikein tiedä mikä todellisuus on voimassa, voi aina tarkistaa taskunsa. Jos siellä on muffinssi, eikä esimerkiksi oravaa, sitä on kotona.


Aika helppoa, mutta tehokasta, Pankreas sanoi.