ESA:
"Mitä kaikkea ihmisen pitää tehdä?"





Sarkkio tuli lopulta. Se oli krapulaisen näköinen ja siitä näki, että se olisi kusessa. Se kierteli hetken moikkailemassa ja tuli ilmoittautumaan . Keskityin muuhun ja heitin vain lyhyen hallitun ylöspäin suunnatun nyökkäyksen täysin vakavana. Se ei auttanut sitä yhtään.

Se sanoi huomenta ja jäi seisomaan eteen. Jos se ei todennäköisesti olisi vieläkin ollut kännissä, se olisi kai pelännyt. Nyt se tärisi siitä kun alkoholitaso sen elimistössä laski ja elimistö ei pitänyt siitä.
- Missä olit?
- Nukuin. Kello ei herättänyt.
- Väärin.
Sarkkio rakoili. Sen aivot eivät toimineet täydellä höyryllä tai sitten se höyry nimen omaan haittasi niiden toimintaa. Se kysyi ai tai sopersi jotakin että niinkö mutta siitä ei saanut kunnolla selvää. Sitä katsottiin nyt tiukasti.
- Niin. No. Kello ei herättänyt, siis. Koska en laittanut sitä herättämään, se jatkoi kun alkoi tajuta että tässä haettiin tunnustusta.
- Väärin taas. Minäpä kerron miksi sinä et tullut ja miksi kaikki sinun asiakkaasi odottivat sinua turhaan.

Eteenpäin nojaava asento. Ja ilme, jolla kerrottiin pienelle lapselle, että: "Ei, ei, pikku petteri. Ei se musti tykkää siitä, jos sitä vetää hännästä. Et kai sinäkään tykkäisi jos sinua vaikka vedettäisiin hiuksista, vai mitä?"

Hymyilin sisäisesti ja kaadoin uuden softan jota testailtiin. Se oli paska ja kaikki tiesivät sen.

Hengenveto kuului ilmassa.

- Sinä et tullut sen takia, kun sinä ja se Mervi-Tuulikki Mikälie-vittu nussitte sinun hotellissasi koko helvetin yön ja aamun ja sinä et halunnut lopettaa, koska sinä olit niin kännissä että sinä et välittänyt paskaakaan siitä, mitä meidän täällä pitäisi tehdä.

- Niinkö?

Tauko oli varsin taiteellinen. Retoriikan ensimmäinen kirja. Homeros ja myynnin sofistiikka. Kukapa ei olisi em-fucking-bii-ei.

- Eikö ollut näin?

Pistin laitteeni pöydälle. Kun tällaista tekstiä oli ilmassa, kukaan ei olisi uskonut että en kuunnellut. Kaikki muutkin olivat lopettaneet sen mitä ikinä olivat muka olleet tekemässä ja kuuntelivat. Mikään ei tuonut pelastusta. Yritin skannata ständiä siltä varalta että Anne-Marie Ikätuuli, vosu, jota olisin voinut vikitellä ja joka olisi tarjonnut poistumisväylän, olisi tullut Sarkkion mukana ja kuullut sekin, mutta sitä ei näkynyt.

Good for her.

- Eikö ollut näin?
Sarkkio veti syvään henkeä ja alkoi nyökkäillä. Se oli lyöty. Ei se jaksanut selitellä.

- Hyvä. Saat mennä.
- Siis minut erotetaan?

Sen ääni oli lopettanut vapisemisen. Se oli nyt täysin selvä. Äänessä oli uhmaa. Adrenaliini on ihmeellinen aine. Sarkkio olisi voinut nyt soittaa vaikka valtioneuvostoon ja myydä niille toissavuoden malleja. Huomasin nyt, miksi Sarkkio oli Sarkkion paikalla. Tuollakin äänellä myytiin hyvin. Ei ihan mitä tahansa kenelle tahansa, mutta harvinaisen hyvin.

Sarkkion lähin esimies. Vittupäiden viraston viimeinen toiminnanjohtaja. Pseudodille, dorka, dropout king, kusimulkku myyntireiska, runkkariuden da dalai lama, kuten Sarkkion pomo nimitteli itseään. Se istui hetken hiljaa katsellen läppäriään. Sitten se kääntyi ja yritti selvästi näyttää vittuuntuneelta Sarkkion loppumattomaan läsnäoloon.

- Ei täältä ketään eroteta. Tämä on vittu elinkautinen.

Tuon olin minäkin kuullut jo aiemmin. Se vain sanoi sen niin, että sitä uskoi sillä hetkellä. Nyt toisella kertaa saatoin nauttia harkituista äänenpainoista ja nyansseista. Se saisi äänellään meren jakautumaan kahtia ja viinin muuttumaan rahaksi. Se laski yhteistyökyvyttömän verkkokortin pöydälle ja jämeröityi jotenkin.

- Ja nyt menet helvettiin siitä, se sanoi.

- Yrität löytää ne asiakkaasi ennen kuin ne vetävät itsensä tiedottomaksi kilpailijoiden viinoista.
- Ja sitten tuot ne meille, se jatkoi tauon jälkeen.

Ja tarkoitti sitä.

---



”Uskon, että tulette pettymään tähän, sanoi yhteyspäällikkö ja napautti näytön paskaksi pöydänkulmaan.”



Lähdin kiireessä kuten aina. Sekopäät jäivät vääntämään kauppoja. Vetosin asiakaskäyntiin ja häivyin.

Sillä välin oli alkanut sataa vettä. Maanantai oli ehdottomasti viikon tarpeettomin päivä ilman vesisadettakin. Kaahasin firman autolla sataa kolmeakymppiä, vaikka lasista ei nähnyt eteensä juuri mitään. Sulat pitäisi vaihtaa, kävi mielessä. Ryhmäpalaverissa muut pureskelisivat toisiltaan päät ja palaisin voittajana valmiin yhteenvedon kanssa, josta sanoisin tietysti, että se sisälsi kaikkien ehdostusten parhaat puolet. Mietin, menisikö se läpi. Miksei.

Se kipusi kyytiin ja kasteli etupenkin. Ajoimme morojen jälkeen hiljaa Tapiolaa kohti.
Se teki heti virheen kysyessään toimintasuunnitelmaa.

”Muistat vaan, että pidät naamasi peruslukemilla ja näytät koko ajan siltä, että tämä on sinulle armotonta rutiinia. Et saa näyttää yhtään epävarmalta. Meillä on maailman parhaat tuotteet ja meidän pitää käyttäytyä sen mukaisesti.”

Aloin välittömästi opastaa. Siispä irroitin molemmat käteni ratista ja käännyin bemarin ohjaamossa lähes ympäri niin, että saatoin sanojeni vakuudeksi naputtaa levyksi jännitettyä oikeaa kättäni vasempaan kämmeneeni samalla kun toistelin samaa loistavaksi havaittua ja ulkoaopeteltua mantraa. Bemari jatkoi kulkuaan kuin juna kiskoilla. Moottoritien päässä häämötti T-risteys. En katsonut eteenpäin. Laskin samalla mielessäni sekunteja kun vuodatin lisää ylivertaista tietämystäni sen ylle. Olisi ollut hiljaa, niin ei olisi tarvinnut ruveta tähänkään. Mutta se oli se, ja ansaitsi luennon.

”Jos se alkaa puhumaan hinnasta, sinä puhut tuotteesta. Jos se puhuu kilpailijoista, sinä et puhu mitään. Ei meidän tuotteita voi edes verrata kilpailijoihin. Sinä vain hymyilet ja sanot että ”te varmasti päädytte sellaiseen ratkaisuun, mikä on teidän kannaltanne fiksuinta.”

- Ja jos se alkaa puhumaan kilpailijoiden hinnoista, sinä alat puhua tuotteesta.

Siirsin käteni ehkä liiankin nopealla liikkeellä takaisin ratille, suoristin auton ja ajoin T-risteyksen rampista ylös. Melkein täydellistä. Neljännessekunti jäi käyttämättä.

”Yks juttu vielä”, sanoin.

”Sen nimi on Villu. Marja Villu. Siinä ei ole sen mielestä mitään huvittavaa, että tiedoksi vaan, ettet sitten putoa sitten heti esittelyvaiheessa.”

”Joo”, se sanoi ja näytti pahoinvoivalta.

”Tärkeintä on, että muistat nimet. Aina.”

Dealer nyökytteli ja syventyi tuoteoppaisiin, jotka olin tuonut mukanani. Niitä oli 700 sivua. Tentti olisi seuraavalla viikolla, eikä tämä kaveri halunnut reputtaa. CDRSP –tutkinto oli markkinoilla kovaa valuuttaa. Sen liikkeessä piti olla aina tietty osa henkilökunnasta koulutettuja, jotta Certified Data Retail Service Point –status säilyisi. Tästä seurasi jatkuva henkilökunnan kiertoliike. Kaverit saattoivat ottaa loparit pienemmistäkin syistä tietäen, että kadun toisella puolella palkattaisiin heti kun vain kävelisi ovesta sisään. Palkan ja etujen perässä juostiin ja jos kilpailija kadun toisella puolella tuntui myyvän liikaa, siltä yritettiin ostaa tutkintomiehet pois. Myyntikokouksissa ja dealermessuilla samat kundit kiersivät ständejä, ainoastaan rintamerkit vaihtuivat. Trendi oli se, että kavereita oli kolme per kioski. Myymäläpäällikkö vain, ja loput kundit suoraan koulusta imuroituja datamessiaita, jotka suorittivat tutkinnot leikiten ja vittulivat hankalille asiakkaille.

Reseptiikka jatkuvalle muutokselle oli pettämätön. Se yhdisti samaan sakeaan keitokseen tietämättömät, oppimattomat, oppineet ja ne, jotka opettivat oppineita. Usein he itse olivat ensimmäiseksi tai sitä seuraavaksi mainittuja.

Tervetuloa Pasin keittiöön. Näin tehdään hyvä dealermuhennos: otetaan noin kourallinen motivaatiota, pari kahvikupillista omistautumista, pari kilpailijoiden mollaamista ja käsittämättömän valtava määrä tuotetietoa. Lisätään reilusti pelottelulla aikaansaatua päämiehen kunnioitusta ja isohko köntti omaneduntavoittelua. Haudutetaan pari kuukautta ja heitetään kentälle lapioimaan omistajien tileille rahaa, jota operaattorit kantavat repulla kioskin eteiseen.

Ennen niiden piti osata olla höveli asiakkaille. Puhuttiin palveluammatista. Nyt niiden pitää tietää miten liittymä tehdään ja ennen kaikkea miten niitä tehdään kymmeniä tai satoja päivässä. Se onnistuu dealerilta myymällä tappiolla ja tietämällä kaiken mahdollisen ja vielä vähän lisää, niin että voi vyöryttää asiakkaan päälle koko langattoman viestinnän trendikkäimmän kasan palveluita, dataa, palveludataa ja datapalvelua, myydä ilmaa ilmaiseksi, kiittää kauniisti ja tyrkyttää operaattorin kusetus mukaan huomaamatta. Operaattori huolehtii sitten siitä, että rahaa tulee sisään tarpeellinen määrä. Kymmeniä tuhansia kuussa pelkästään siitä, että myymälän värit ovat oikeat.

Pelkkää oheispalvelua kansalle jakava kone pyöri nyt niin kovalla teholla, että mikään muu instanssi ei olisi pystynyt tuottamaan työvoimaa alalle samassa tahdissa. Kone suolsi ulos tutkintomiehiä joiden lisäksi dealerit palkkasivat kaikki, jotka halusivat tulla. Halukkaista alkoi tosin jo olla jonkinmoinen pula.

Joku naama oli sanonut jossain vaiheessa iltaa edellisen viikon miittarissa, että jos tätä tahtia jatkuu vielä vähän aikaa, niin kantokyvyn rajan täytyy tulla vastaan. Sen mukaan parin vuoden päästä, jos Suomen tilanne kehittyy tätä rataa, kansakunnan työikäinen väestö viettää 30% valveillaoloajastaan samassa veneessä ja puolet porukasta työskentelee toiselle puolelle. Sitten se oli sanonut, että jos niin huonosti käy, että kantokyvyn raja tulee vastaan, niin nostetaan rajaa johdon päätöksellä. Sitten se oli nauranut omaa höhöttävää nauruaan ja sen alaiset olivat höhöttäneet perässä. Onneksi nimi ei jäänyt mieleen.

Se lopetti lukemisen ja niputti tuoteopaat salkkuunsa.

”Toi seitenykkönen on kova kone”, se sanoi.
”Alkaa olla hanskassa vai?”, kysyin.
”Joo. Pikkuhiljaa. Kuin paljon noita palveluita muuten tulee olemaan?”
”Paljon.”

Se ei alkanut tinkaamaan. Hyvä. Fiksu kaveri.
”Tää on sun eka keikka.”, sanoin sille.
”There is nothing quite like it”

Se hymyili väkinäisesti. Siitä näki selvästi, että se ei mielestään tiennyt tarpeeksi. Tai tiesi aivan tarpeeksi pyörittääkseen junttia kioskissa, mutta aivan liian vähän mennäkseen yksinään ammattiostajan puheille. Siksi minä olin mukana. Ja koska minulle oli sanottu, että corporate-keikkoja oli tehty liian vähän.

”Sun täytyy ymmärtää, että jos sun dealerit menee tyhmyyksissään puhumaan täyttä paskaa tuotteista merkittäviin paikkoihin, niin tuotteen arvo laskee. Ja jos tuotteen arvo laskee niin meillä ei ole täällä vittujakaan merkitystä. Aivan sama mitä ne siellä kioskissaan puuhaa, mut sä et voi antaa niiden mennä yksinään heittämään keikkaa ennen kuin sä tiedät että ne tietää mitä ne siellä puhuu.”

Message was loud and clear.

Vesisade jatkui. Kohta Espoo hukkuisi ja kolossitaloista tulisi nooan arkkeja, joilla hallinto-osastojen orjat, isotissiset sihteerit, korpuiksi kuivahtaneet palkanlaskijat, lipevät pikkupäälliköt ja nimettömät insinörtit purjehtisivat vakavina laivueina johonkin muualle perustamaan uuden Espoon, jossa ne viettäisivät aikansa maailman loppuun saakka mielistelemällä toisiaan ja puhumalla paskaa niistä jotka eivät olisi paikalla. Johtoryhmät hukkuisivat Westendin taloihinsa, kun eivät kuitenkaan olisi näin aikaisin maanantaina töissä.

Se oli hermostunut. Se rapisteli tuoteoppaitaan, vaikka vasta oli pistänyt ne pois. SMS piippasi. Se luki viestin ja näytti sitä minulle. Ruudulla oli sulkumerkeistä ja pisteistä koostuva naisen vartalo ja teksti 18 v. Se vieritti viestiä alaspäin ja naisen vartalo lihoi ruudulla päätyen muodottomaksi möhkäleeksi. Samalla ikä muuttui ensin kaksvitoseksi ja sitten kolmevitoseksi. Lopussa ruutuun jäi teksti: VAIHDA AJOISSA. Se hihitti.

”Eikö oo paha?”, se kysyi.
”Ihmisillä on liikaa aikaa”, sanoin.
”Mullon yks toinenki täällä.”, se sanoi ja selasi muistia.
”Noi samat jutut kiertää kai jo koko maassa”, sanoin.
”Joo. Joku oli koonnut niitä webbiin. Tsekkasin läpi, mutta ei siellä montaa sellasta ollut jota en olis nähnyt.”, se selitti.
”Hyvä bisnes operaattorille.”, sanoin. Keskityin tiehen mieluummin.
”Mä oon iskenyt naisia sillä. Hei sulla on kiva tuo soittoääni, mistä sait?”

Se naurahti omalle jutulleen. Sen jännitys ei enää näkynyt niin selvästi. Hyvä. Ehkä tästä ei tulisi aivan täydellistä fiaskoa kuitenkaan. Se vaihtoi ehkä liiankin avoimesti käyttöprofiilin äänettömäksi kun tulimme pihaan.

Pysäköin vieraspaikalle ja sammutin moottorin. Se sulki salkkunsa ja avasi oven. Nappasin tuotteen telineestä ja laitoin sen vyölle. Salkku oli kevyt. Se kantoi kaiken muun. Niistä tuli oppaiden kanssa helposti painava salkku. Se tarkisti kravattinsa auton ikkuna peilinään ja suoristeli rumaa paitaansa. Päätin vielä kerran käydä läpi toiminnan sisäpuolella.

”Sulla on kaikki tuotteet?”, kysyin.
”Joo”, se sanoi
”Tarjouspaperi? Esitteitä? Kortille on avattu datapalvelu?”
Se nyökytteli.

”Kun mennään sisään me ilmoittaudutaan tiskille ja saadaan vierailijakortit. Kun poka tulee aulaan vastaan sinä esittelet itsesi ensin. Minä vasta sen jälkeen. Muista että se on sinun asiakkaasi. Sinä puhut. Jos et osaa vastata kysymykseen tai et muista jotakin pidä vain tauko niin minä täydennän. Älä vilkuile minuun niinkuin hakisit tukea, pidä vain tauko puheessa ja säilytä katsekontakti. Kun minä täydennän, nyökyttele kuin asia olisi tuttua.”

Se nyökytteli. Kävelimme kohti pääovea.

Lasiovien läpi näin, että aulassa seisoskeli tyylikäs nainen. Vilkaisin heti kelloa, mutta se oli vasta miinus viisi. Emme olleet myöhässä, mutta jostakin syystä ostaja oli tullut aulaan vastaan.

Sillä mättää aikataulu, ajattelin.

Paha juttu.

Jos sillä on itsellä kiire seuraavaan tapaamiseen, tilanne on aika ikävä.

Yleensä noudatetaan kirjoittamatonta sääntöä, jonka mukaan ostaja ei koskaan odota myyjää. Myyjä tulee sovittuna aikana ja joutuu odottamaan hetken, ennen kuin ostaja tulee paikalle. Odottaessaan myyjä selailee omia papereitaan tai on tekevinään jotain jollakin laitteellaan. Pahin virhe on kai ryhtyä lukemaan odotustilassa olevia lehtiä. Aina on oltava sen näköinen, että on tuhat asiaa jotka pitäisi tehdä. Jokainen minuutti on kallis. Jos sinulla ei ole kiire tai tuhlaat aikaasi tai et osaa organisoida kahtakymmentäneljää vuorokauden tuntia minuuttiaikatauluksi, jota pyrit noudattamaan kurinalaisesti, olet poissa - pelistä ja muutenkin. Missään, koskaan, ikinä et saa pelkästään olla tekemättä mitään. Tyhjiä hetkiä varten on olemassa puhelimet, taskumikrot, kannettavat, kommunikaattorit ja vanhat kunnon paperit, joita voi selailla ja näyttää tarkkaavaisen pohtivalta vaikka istuessaan paskalla.

”Se odottaa aulassa”, sanoin.
”Joudutaan nopeuttamaan”, jatkoin ja yllättäen se tajusi.

Ainakin tulkitsin katseeen niin.

”Jätä viisykkönen pois.”, sanoin nopeasti.
”Puhu high-end -koneista ja lopuksi totea että teemme tarjouksen myös edullisemmasta mallista. Säästetään viisitoista minuuttia sillä lailla.”, jatkoin ääntä madaltaen.

Se nyökytteli edelleen ja käveli ovelle.

”Kaikki OK?”, kysyin vielä. ”Muistat nimen?”

”OK.”, Se sanoi ja avasi oven.

Se astui aulaan.

Marja Villu otti virkahymyn kasvoilleen ja lähti tulemaan meitä kohti. Kermanvaaleaa jakkupukua piristi punainen huivi ja mustien korkokenkien yli kulkevat punaiset nauhat. Koruja ei tietenkään ollut, kaulassa roikkui iidee kiiltävässä ketjussa. Kultakehyksiset silmälasit olivat nekin vakiovaruste peittämään ylimääräistä naisellisuutta ja antamaan virallista vaikutelmaa. Nämä mimmit viestivät yleensä koko olemuksellaan ja käytöksellään: You don´t fuck with me. Usein ne tarkoittivat sitä kirjaimellisesti. Joskus taas eivät. Bileissä näiden mukaan lähtijät eivät yleensä selvinneet vähällä. Se sinkoutui käpälä ojossa naista kohti. Nainen ojensi kätensä ja levitti hymyä hiukan lisää. Se otti naisen kädestä kiinni ja ravisti.

”Jari Lamminparras”, se sanoi.

”Te olette varmaankin Mirja Vattu?”, se jatkoi ja minä lopetin hengittämisen.

Se oli minua hitaampi. Se hymyili edelleen hermostuneesti. Kaksi sekuntia ja sen hymyssä ihmetys ja epätietoisuus alkoivat näkyä. Hiukan lisää ja jotakin tapahtuisi. Olin tilanteen tasalla, mutta en voinut liikkua. Tilanne oli pysähtynyt kuin ylöspäin ammuttu luoti ratansa lakipisteessä. Se odotti, että vastavoima alkaisi vaikuttaa ja väistämätön putoaminen kohti maata alkaisi. Sitä ennen se olisi täydellisen liikkumattomassa tilassa kahden vastakkaisen todellisuuden välissä, limbossa jossa aikaa ei ole. Mikrosekunnin miljardisosan se pysyy paikallaan. Puolen ikuisuutta. Hyvää yötäpäivää. All is oh, so quiet now.

Tietoisuus syöksyi eteenpäin. Hyvät naiset ja herrat, aloitamme laskeutumisvalmistelut, olkaa hyvät ja palatkaa paikoillenne. Pingg, ponggg ja putoaminen alkoi. Marja Villu reagoi ensin. Naisen hymyn kuollessa avara lasinen aula muuttui haisevaksi betonibunkkeriksi, jossa A.H ja E.B miettivät kumpi olisi parempi, laukaus ohimoon vai da good ol capsule o´cyanide? Sekunnit haroivat eteenpäin kun analogia kaikessa maanläheisyydessään valkeni naiselle. Puna levisi kaulasta ylöspäin ja saavutti lopulta silmälasien sangat.

”Vil – lu”, se sanoi.

Tavut iskivät maaliinsa kuin luodit. Dum. Dum. Vil – lu.

Se meni ensin kasvoiltaan naisen kanssa sävy sävyyn ja kalpeni sitten. Se alkoi hitaasti kaatua taaksepäin. Sen päässä heitti. Se horjahti hiukan, mutta sai tasapainon viemällä oikeaa jalkaa hiukan taakse. Horjahdusta ei voinut kuitenkaan peittää. Sekunnit olivat vieläkin hitaampia kuin tavallisesti. Tein nopean päätöksen ja ryntäsin Villun ja sen väliin ja ojensin käteni naiselle.

Sanoin nimeni ja hymyilin ylileveästi. Ei auttanut. Marja Villu ei olisi enää tuotavissa sen tai edes minun ulottuville - asema oli mennyttä. "Kun kaikki mennyt on, niin jäljelle jää vain tuo..."

Se oli liian hämillään, ei palautunut ollenkaan. Sen ilmeestä näki, ettei se enää ollut kuviossa mukana. Sen identiteetti oli karannut korvasta ulos ja leijaillut uudesta vapaudestaan nauttien aulan kattoon, josta se seurasi tilannetta huvittuneena.

Marja Villu puolestaan katsoi minua ensin epäuskoisena. Sitten nainen vilkaisi alaviistoon ja purskahti kovaan, kaikuvaan ja äärimmäisen epäammattimaiseen nauruun. Aulavirkailija, nuorempi tyttö, seurasi tilannetta tiskinsä takaa. Se oli kai kuullut kaiken ja miettinyt kehtaako nauraa ja yrittänyt pitää naurun vienona hymynä. Nauroi nyt.

Se tunsi että sille nauretaan. Se vilkuili ympärilleen ja horjui paikallaan. Se kaivoi vapisevin käsin salkustaan tarjouspaperin. Kaksi esitettä putosi ja leijaili sen jalkoihin. Ne asettuivat kuvapuoli ylöspäin molemmat.

”Te – Te varmasti päädytte sellaiseen ratkaisuun mikä on teidän kannaltanne fiksuinta.”, se sanoi ja ojensi tarjouksen Marja Villulle.

---