Dramaturgia korostaa kielen puhutun kuuloista vaikutelmaa ja antaa näyttelijälle mahdollisuuden tulkintaan replikoinnissaan.

Seitsemän päivää metsässä pakottaa syömään sieniä


Älä mene metsään! Älä mene metsään, Pankreas lauloi, mutta Esa ei enää kuullut. Hän putosi yhä alemmas jatkuvasti kiihtyvällä vauhdilla kohti täydellistä pimeyttä, tyhjyyttä, lopullista valoa, mustaa valoa... Kaukana syvällä alhaalla heikko, väritön liekki, ääni, hyräily, laulu, liukui hiljalleen pitkin tyhjyyden pintaa. Värittömyys ei ollut pelkkää pimeyttä. Se oli vain ilman valoa, ilman olemusta. Keskellä (? mitkä ulottuvuudet ?) kaikkiin suuntiin jatkuvaa pimeää, tyhjää tilaa oli ympyrä. Kehä.


Kehä.



---


Vähän ennen aina samanlaisena toistuvan valon täsmällistä valkenemista ja sitä ainoaa pientä toivoa vaihtelusta jatkuvaan pimeyteen kiekonheittäjää alkoi väsyttää. Hän laski kiekon hiukan alemmas käsissään kuin aikoen pudottaa sen, vaikka pintaa, johon pudottaa ei tietenkään ollut. Oli vain kehä, pimeys ja tila.


Kiekonheittäjää vitutti.


Tuleva valojakso olisi järjestyksessä vasta toinen, ja kiekonheittäjä alkoi olla sitä mieltä, että ainaisessa paiskomisessa ei olisi kohta enää mitään mieltä. Samaa, samaa, samaa. Tiukka ote kiekosta, pari pyörähdystä, vastasyntyneen keskipakoisvoiman kirpeä tuntu sormenpäissä, äärettömän tarkka irroitus, saatto ja siinä se. Kiekko katoaisi jälleen kerran tasaisessa kaaressa silmän uloittumattomiin päästämättä ääntäkään. Sitten uusi kiekko, ja uusi, ja uusi. Loputtomiin.


Vaikka kukaan ei ollut sitä kiekonheittäjälle luvannut, hän tiesi, että kuudennen valojakson jälkeen hän saisi levätä. Tieto oli yhtä todellinen ja olemassa kuin kiekko, rinki, täydellisen pimeä musta tila sen ulkopuolella ja – voima, joka levittäytyi jossakin pimeyden toisella puolella. Sitä kiekonheittäjä ei ollut nähnyt, mutta aisti kylläkin, se vastusti sitä vasten heitettyjä kiekkoja. Juuri kun kiekko olisi saavuttanut ratansa alimman pisteen, se kohtasi sinkuvan voiman, joka hidasti sitä. Vastus tuntui kiekonheittäjän päästä varpaisiin saakka ja se tuntui kasvavan kerta kerralta.


Kiekonheittäjä mietti hetken vastustavan voiman olemassaoloa, sen olemusta. Se tuntui hänestä kuin kankaalta, jota vasten kiekko tapasi ratansa pään, mutta pian tarve pakotti hänet taas heittämään. Kiekko sinkosi jykevän kämmenen alta sormien antaessa sille sopivan kierteen, kohosi ensin korkeuksiin ja kääntyi takaisin laskevalle radalle. Täydellinen heitto, kuten kaikki muutkin. Hetken kiekonheittäjä jaksoi ihailla suoritustaan, mutta pian väsymys ja turhautuminen nostivat taas päätään ja kiekonheittäjä mietti taas pitkästä aikaa että mitähän jos lopettaisi koko touhun. Ei tuntunut järkevältä rasittua enää, ei tuntunut tarpeelliselta raataa omaa olevaisuuttaan kuluttaen näin – minkä takia! Ei yhtään minkään! Yhden ainoan lepopäivän takia, kuusi aamunväliä, taukoamatta, pelkkää kiekkoa. Ei hetken rauhaa muulloin. Ei mitään muuta kuin yhden liikkeen jatkuva toistuminen samankaltaisena mutta täynnä inhottavaa, ärsyttävää, likaista yksilöllisyyttä: esine, rata, paraabeli, kaari, kulma. Kahden täsmälleen samanlaisen heiton toistuminen olisi lähes mahdotonta, ainakin hyvin epätodennäköistä. Niiden perättäisyys olisi ihme.


Sitten hän heitti taas, syventyen, mutta samalla kiekonheittäjän mielessä alkoi kehkeytyä uusi suunnitelma.


Heitetään nyt sitten! Heitetään niin perkeleen tavalla! Niin että piisaa, loppuiäksi, ainiaaksi! Kiekonheittäjä päätti olla enää käyttämättä pian vääjäämättömästi seuraavaa lepopäiväänsä lepäämiseen. Ei, hän viskoisi koko senkin päivän kiekkoa, eikä lepäisi enää hetkeäkään! Siinäpähän sitten olisi lepopäivä. Se tulisi olemaan työntäyteinen. Kiekkoa – kiekkoa vaan, sitähän sitä pitää heittää, niin että sormenkynnet putoaa ja kämmenistä nahka irtoaa! Kiekkoa vaan, antaa mennä!


Seitsemäntenä aamuna keikonheittäjä katseli ympärilleen. Häntä väsytti enemmän kuin koskaan, hän tunsi olevansa kuin kuori, josta sisältö on puristettu ulos, leivottu kiekoksi, pyöräytetty pari kertaa ympäri ja heitetty menemään. Hänen silmänsä alkoivat painua väkisin kiinni hänen etsiessään kiekkoaan. Ennen vaipumistaan unen olemattomuuteen hän näki, ettei kiekkoa enää ollut missään koko ringin alueella – ja hänen mielestään se oli hyvä.


Unio mystica.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti