Esa Ferdinand Ukkonen paarusti kotoaan Rantavitikalta kohti keskustaa. Hänellä oli palaveri, johon hän ei olisi halunnut mennä. Matka ei ollut pitkä, mutta sitäkin ärsyttävämpi. Ensin piti väistellä autoja, jotka kaahasivat vajaata sataa kohti pohjoista, koska suunniteltua kevyen liikenteen väylää ei koskaan oltu toteuttu. Oli ollut tärkeämpiä asioita hoidettavana ensin. Kaupunginvaltuuston puheenjohtajan äidin koira oli ollut kipeä ja kaupunginjohtaja oli kuullut puheenjohtajalta, että eläinlääkärissä oli puhuttu, että jos rankennettaisiin valtava halli täynnä lunta kesäksi, tietysti sisältäen ison määrän valtavan kalliita laitteita, joiden nimet johtaja aina muisti väärin eikä kukaan viitsinyt korjata, niin Madonna saattaisi tulla kuvaamaan musiikkivideonsa Rovaniemelle, tämä oli aika varmaa tietoa. Tai vielä pahempaa: Suomi eli siis Rovaniemi, eikä siis esimerkiksi kilpailun voittanut yhtye, voittikin Euroviisut ja sen takia sitten piti siirtää kirkkoa metri ja nimetä maalaiskunta uudelleen. Tulevaisuus on aina murheita täynnä.
Sitten kun pohjoisen lomailijat nelostiellä oli väistelty, piti vielä luistella kerrostalopihojen poikki, tai kahlata hangessa, riippuen vuodenajasta, jos halusi säästää toistakilometrisen matkan. Aina se ei kannattanut. Mikään ei ole niin vaarallinen kuin humalainen yksinhuoltaja, paitsi sellainen humalainen yksinhuoltaja, jonka matto on juuri tipahtanut telineestä hankeen ja Pub Munatippurissa happy hour alkaa pikkuhiljaa olemaan taas siinä ja siiderin hinta uhkaa hyvin pian nousta eurolla.
Sitten piti vielä rämpiä soistuneen alueen halki, johon kaiketi olisi alunperin jossakin kaupungin yhteissuunnitelmassa pitänyt rakentaa mainioita rivitaloja lapsiperheille. Talvisin siinä saattoi satuttaa jalkansa lumen alla vaanivaan betonirautaan, mutta harvoin nyt kuitenkin. Siitä sitten risukon läpi, takaisin Vapaudentielle, siitä Antti Tuisku Memorial Siwan ohi ja kirkolle. Ja kohti poliisiasemaa ja keskustaa.
Roskaa, loskaa ja lopenuupumusta. Valtion huumetta ja inhottavia naapurin akkoja. Elämä Rovaniemellä oli kuitenkin kaiketi samanlaista kuin Nurmossa tai ehkä Nokialla, ei nyt sentään kuitenkaan Kemissä, mietti Esa. Ei se nyt pahempaakaan voi millään olla. Esa ei nimittäin välittänyt pienistä. Rovaniemi oli hänen synnyinkotinsa. Hän oli käynyt koulunsa Rovaniemellä, mennyt siellä armeijaan – ja lopulta kihloihinkin, jotka tosin päättyivät morsiamen karatessa Kanadaan. Rovaniemellä hän oli opiskellut ja pääsi sitten töihinkin. Ei huonosti, vai kuinka? Rovaniemellä oli kuitenkin loppujen lopuksi Esalle kaikkea. Rovaniemellä oli yksi ainoa paikkallislinja, numeroltaan 5, joka kuljetti monia epätoivoisia yksinhuoltajia, jotka olivat ammatiltaan sairaanhoitajia, Korkalovaarasta Ounasrinteelle, keskussairaalaan, olemaan tylyjä vanhoille rovaniemeläisille, jotka eivät enää jaksaneet liikkua.
Rovaniemellä oli myös yksi ainoa baari, johon kaikki Esan kaltaiset saattoivat kokoontua silloin kun rahaa oli päällä eikä edellisviikonlopun porttaria niskassa, sekä yksi, se ainoa Virallinen Joulupukki, joka muodosti kaupungin elinkeinon, jos ei kokonaan, niin vähintään puolet siitä. Esa tosin tiesi, että oikea Joulupukki elää edelleenkin Ounasrinteen ghetossa peruspäivärahalla.
Siitä vain ei puhuta.
Rovaniemellä oli kaikki palvelut joita Esa nyt yleensä olisi edes voinut kuvitella joskus käyttävänsä. Kuten kaikkialla oikeastaan on, nykyään.
Esa. Esa nyt vain oli olemassa. Ei mitenkään erityisesti eikä ilmeisesti minkään vuoksi, muuten vain. Kaikkiin niihin kysymyksiin, joita yleensä ihmisille esitetään suvun, läheisten, ynnä yleensä melkein kaikkien muiden paitsi poliisin toimesta, Esa vastasi esamaisesti: eiköhän tässä nyt vielä ehdi. Mikä ei ole ensinäkään totta, sen tietävät kaikki, eikä rehellistä. Niin vain kuuluu vastata. Esa oli hyvä vastaamaan. Se oli jopa hänen ammattinsa. Vastaava.
Esaa kuitenkin vitutti jatkuvasti. Jopa enemmän kuin perusrovaniemeläistä nyt yleensä vituttaa. Eli aika paljon. Kaikista Esaa vituttavista asioista Esaa vitutti eniten hänen työnsä. Se ei kuitenkaan ollut Esan mielestä tylsää, ei edes ikävää, eikä sinänsä edes yhtään vittumaista. Itse asiassa Esan työssä sai joskus (tosin aika harvoin, mutta kuitenkin, ja nykyään se on todella usein) ilmaista viinaa, työkaverit olivat sellaisia, joiden kanssa saattoi jopa mennä kaljalle ilman että se olisi tuntunut vaivaannuttavan pakolliselta, olosuhteet toimistolla olivat kivat, ja tehtävien suorittamiseen oli tarpeeksi aikaa.
Oikeasti Esa piti jopa työpöydästään, ja jopa koneestaan, jolla työskenteli, koska se oli Mac eikä koskaan mennyt sekaisin, vaan totteli Esaa kuin pieni uskollinen Miloun näköinen koira, joka poltti Battlestar Galactican episodit ykkösestä neloseen kun käskettiin, eikä ollut jatkuvaa boottia vailla, kuten Windows-koneet ja lisäksi koneessa riitti tehoa siten, että jos joku tuli Esan huoneeseen, Esa saattoi hyvin huomaamattomalla hiirenklikkauksella piilottaa kaikki ei-työ-projektit ja ne todella hävisivät nopeammin kuin silmä ehti havaita, eivätkä esimerkiksi jääneet paikoilleen kursorianimaation osoittaessa koneen rauta- ja softapuutteita. Mikä yleensä tekona oli sinänsä tarpeetonta, sillä kaikki Esan toimistossa tiesivät toistensa ei-työ-projekteista, eikä niitä olisi tarvinnut siten piilotella, eikä Esan huoneeseen koskaan tullut ketään muita kuin Esan kaksi parasta työkaveria, jotka pyysivät Esaa tupakalle tai sitten kaljalle, jos kello alkoi osoittaa neljää.
Esa oli nyt vain suistunut tilaan, jossa työ sinänsä oli epämiellyttävää, ja kaikki muu siihen liittyvä kelvollista, ellei jopa hyvää. Esa oli Joulupukin Virallisen PR-toimiston Mainosvastaava. Eikä koskaan ollut aamua, jolloin Esa ei olisi tajunnan palatessa aidosti hävennyt itseään ja tuntenut itsensä huonoksi ihmiseksi. Lisäksi Esan aamuihin kuului oksentaminen, kahvinjuonti, oksentaminen uudelleen sekä peiliin katselu välillä oksentaen, välillä hampaita harjaten. Näin Esa yleensäkin vietti aikuisikäänsä. Päivä toisensa jälkeen. Toisilla on huonommin, olisi Esa sanonut, jos häneltä olisi kysytty.
Esa asteli ympäri tuntemiaansa alueita maapallosta lähes pelkästään vihaten ihmisiä ja tuntien syyllisyyttä siitä, että vihasi heitä, sillä ei varmaankaan ollut heidän vikansa. Aina joskus Esa kuuli, että joku vihasi Esaa syystä, jota Esa ei ollut koskaan saanut selville. Eikä siinä vielä kaikki, eräskin sinänsä miellyttävä henkilö, oli viimeinkin sitten käännytetty Esaa vastaan, taaskin syystä jota ei saattanut ymmärtää muuten kuin todella tutkimalla itseään, oksentamalla, juomalla lisää kahvia, oksentamalla lisää ja harjaamalla hampaitaan ennen palaveria.
(Joulupukkibisnes, Frank, you know, siinä vasta raaka setti silkkaa ilkeyttä!)
Esa alitti Rovaniemen vanhan rautatiesillan ajatuksissaan. Hän ei varsinaisesti ollut koskaan halunnut työtä, joka hänellä oli ja josta hän tiesi, että moni olisi halunnut sen. Hän oli ainoastaan erään kerran päättänyt, että jos jotakin ei tapahtuisi, hän tarttuisi tarjoukseen, joka puolestaan oli odottanut häntä.
Nyt Esa katui. Hän ei kuitenkaan loppujen lopuksi ollut mitä oli ajatellut itsensä olevan. Hän oli kuvitellut olevansa mielestään ainoastaan ärtyisä ja vittupäinen mies, jolla oli mielikuvitus. Hän ei todellakaan ei nyt eikä aiemmin ollut kokenut olevansa mikään väärinymmärretty nero eikä kaivannut mitään erityistä tunnustusta, eikä oikeastaan rahaakaan enempää kuin mitä hän sai – se riitti Esalle aika hyvin. Kuten lähes kaikki mainosalalla työskentelevät, Esa kaipasi lähinnä sitä, että hänet jätettäisiin rauhaan ja annettaisiin hänen vain tehdä omat tarpeettomat tehtävänsä alta pois ja sitten vain annettaisiin olla. Sitä harva saavuttaa ja Esa tiesi sen kyllä. Hänellä kun oli mielikuvitus.
Juuri tällä samalla hetkellä kyseinen mielikuvitus oli kohtuullisen hereillä huolimatta Esan alituiseen toistuvasta tavasta yrittää blokata mielikuvituksen viestit, ne kun häiritsivät yleensä tehtäviä, joista sanottiin että ne vaativaat luovaa suunnittelua ja korkeaa koulutusta. Sillä hetkellä Esa ei muistanut kehittää mielessään mielikuvituksen estoja ja niin se sai hetken temmeltää vapaasti kunhan ei antanut viestien tihkua ylemmille osille Esan mieltä. Esan Mielikuvitus oli tosin saastunut ja täynnä puoliksimuistettuja laineja, pätkittyjä kohtauksia, ruikutusta ja soittoa sekä muita fragmentteja sitä kiehtoneista materiaaleista, mutta samalla hetkellä kun Esan mielikuvitus näki Balrogin lähestyvän uhkaavalla vauhdilla ja valmistautui sanomaan: You shall not pass here! I am a guardian of the secret light and I carry the Flame of Anor. Your dark fire will not help you here! Go back to shadows, you son of Uduin, You shall not pass!, Rovaniemen paikallisliikenteen ainoa linja, nro. 5, Ounasrinne-Karinrakka, oli erittäin lähellä ajaa Esa Ferdinand Ukkosen fyysisen persoonan yli.
Oli hetken hiljaista. Sitten Esa kuuli äänen ja näki naaman. Se oli Rössi. Se oli nähnyt tapauksen ja tullut paikalle juoksujalkaa.
- Sattuiko pahasti? Rössi katseli lumessa makaavaa Esaa.
- You shall not pass, Esa mutisi ja katseli taivasta.
- Löit ilmaisesti pääsi, eikä näy edes auttavan yhtään, Rössi sanoi, Kielillä puhuminen se vaan jatkuu.
Esa oli noussut istumaan lumihangessa ja katseli kun linja numero 5 ylitti vanhaa siltaa.
- Ei pysähtynyt edes, Esa sanoi.
- Se oli vitosen linja. Rössi katseli myös sillalle. - Se ei paljon pysähtele.
Esa pudisteli lunta vaatteistaan. Päätä huimasi ja kipinöitä sinkoili näkökentän rajoilla.
- Jaa. Pitää mennä, Esa sanoi. - On palaveri.
- Sinulla tulee muuten verta päästä.
- Ihan tiedoksi vain, Rössi totesi. - Että putsaat ennen palaveria, ei kai siinä muuta.
Esa pyyhkäisi kädellään otsaansa. Verta jäi vähän lumiseen käteen.
- Pikku naarmu vissiin vaan, Esa sanoi.
- Joo, eipä tuo pahalta näytä, Rössi sanoi.
- Vaan pitäisiköhän sinun kui-ten-kin käväistä tuossa teekoossa? Rössi painotteli sanaa tarkoituksellisesti.
- On ikäänkuin matkan varrella, Rössi viittasi kirkon ohi terveyskeskukseen. – Saat saikkua, ei tarvitse mennä palaveriin ja voit lähteä juomaan viinaa.
Se oli totta. Kaikki järkevät perusteet yleensäkään kenenkään koskaan käydä Rovaniemen terveyskeskuksessa täyttyivät lentävin värein, kuten Rössi joskus sanoi. Se harrasti päättömiä anglismeja. Keräili niitä oikein. Ja käytti myös. Kai se oli oppinut sillä lailla pienenä kiusaamaan äitiään, joka oli äidinkielen opettaja ja vaati kunnollista kieltä.
- Se tekee järkeä, Esa sanoi
- Eli meikkaa senssiä, Rössi jatkoi.
- Lähdet saattomieheksi. Kun saan saikkua, mennään Tupsuun ja tarjoan tuopin, Esa sanoi.
- Sen varaanhan minä vähän laskeskelinkin, Rössi sanoi.
- Mehän ei oltu siellä eilen? Esa kysyi. – Tupsussa.
- No eipä oltu eilen, ei, Rössi sanoi.
- Mennäänkö me sinne huomenna? Esa kysyi.
- No mennään vaan, Rössi sanoi. Mutta miten olisi, että mennäan tänään myös? Siis sen jälkeen kun puukengän kalisuttaja on antanut lapun.
- Niinhän se oli tarkoitus, Esa sanoi hiljaa.
He kävelivät alas ohi kirkon.
.
Terveyskeskuksen ovet toimivat automaattisesti ja samaan tyyliin Esa ja Rössi kävelivät sisään ilmoittautumaan kukin omaan tiimiinsä, sillä Rössi oli samalla käynnillä päättänyt uusia reseptejä, sikäli kun se onnistuisi. Kaikki ei terveyskeskuksessa aina onnistu, mutta joskus voi onnistua se, minkä ei alun perin ollut edes tarkoitus onnistua, se oli sanonut ja lähtenyt etsimään Savotta-tiimin länsiosan itäpään omalääkäripalvelun neljännen vuosineljänneksen ilmoittautumispistettä, jonka otaksui olevan lähellä röntgeniä.
Siellä se Rössin mukaan aina jostain syystä jouluisin oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti